En ollut ollut Marttia lähellä sen jälkeen, kun hän kotitönöstään lähti maailmalle. Mutta hänen linnasta päästyään jouduimme taas vuosikaudeksi lähekkäin. Minä muutin asumaan samaan taloon, jossa hän nyt oli renkinä, vieläpä niin, että renkipirtti koko leveydeltään rajoittui meidän huoneistoon: välillä oli suljetut ovet.
Minun huligaanivihani oli silloin sähisevimmillään. Kun etäältä näin tulevan vastaani soovarinnäköisen nuorukaisen, puristuivat käteni nyrkkiin ja arvioin heti hänen mahdolliset ruumiinvoimansa, taitonsa ja rohkeutensa ja vertasin niitä omiini, kuvittelin nyrkkeileväni hänen kanssaan. Hylkäsin tarjolla olevan edullisen asuinpaikan omista salaisista syistäni: lähimailla oleili pari sälliä, joiden kanssa en tosin ollut koskaan joutunut tekemisiin, mutta joita erikoisesti vihasin. Tämä talo viehätti minua nimenomaan sen vuoksi, ettei siinä ollut renkejä muita kuin Martti ja toinen häntä nuorempi, melkein lasten luokkaan kuuluva. Kumminkin olin ensimmäisenä iltana jännittynyt ja hain tilaisuutta yhteenottoon poikien kanssa saadakseni heti kertakaikkisen yliotteen. Se tulikin, kun pojat rupesivat kopeloimaan meidän puolelle johtavaa ovea. Minä tempasin oven auki ja tiuskaisin. Myöhemmin menin sitten muina miehinä pirtin puolelle ja tarjosin pojille paperossit.
Pian huomasin, ettei vanhasta tutusta Martista ollut linnassakaan tullut sitä olentoa, jota vihasin. Hän kuuli nyt jo läheltä auttavasti, hymyili ja yritti jutella, ollen aina myöntyväinen kaikkeen, mitä minä sanoin. Usein kun iltani tuli pitkäksi, menin pirtin puolelle poikia katsomaan, kuuntelin Martin alkuperäisiä kuvauksia vankilaelämästään ja koetin hyvin ovelasti tehdä häneen kehittävää ja jalostavaa vaikutusta. Martti katseli minuun luottavaisesti pienillä silmillään ja hymyili turpeilla poskillaan. Jos ei ketään kyläläistä sattunut pirttiin poikkeamaan, oli meidän iltamme varsin ehyt, kunnes kaikin menimme nukkumaan.
Pojat menivät nukkumaan yhteiseen sänkyynsä muurin viereen. Se oli aina surkeassa kunnossa. Piika, joka joskus kävi pirttiä siivoomassa, ei tavallisesti koskenut poikien makuusijaan, enintään hiukan oikoi peittoa. Jalkopäästä nousivat oljet esiin pitkänä suikkuna, ja alusraiti oli yhteen myttyyn hieroutunut. Poikien likaisia vaatekappaleita ajelehti pahnojen seassa, kun ei ollut niille soveliaampaakaan säilytyspaikkaa.
Pirtti oli tavattoman suuri, hiukan ränstynyt ja vetoinen. Pojat kyyristyivät yhteen kaattuvansa alla. Minä saatoin omalle puolelleni kuvitella, kuinka tähden tuike osui sisään pienistä kuusiruutuisista ikkunoista, ja kuulin selvästi, kuinka pojat siinä maatessaan omituisella hartaudella lausahtelivat erittäin syvämietteisiä ajatuksia; kaksi kohtaloaan toteuttavaa yhteen kyyristynyttä ihmislasta, joitten ulkonaisesta olosta etsimälläkään on vaikea löytää mitään tavallista kauneutta.
Sitten tuli vallankumous ja muuta semmoista, johon me pirttikeskusteluissamme hyvin kaukaa ja puolueettomasti koskettelimme. Maailmassa meidän ympärillämme kävi ja kuhisi, mutta me teimme töitämme kauniin suven vallitessa, niinkuin muinakin suvina. Eräänä päivänä huomasimme, että maantienristeyksessä loikoili sakki miehiä, ja sakista nousi punainen vaate, jossa oli merkit 8 T. T. P. Kun oli päivälliseltä päästy, lähti sieltä kolme miestä tai nuorukaista meidän pirttiin, jossa sitten tapahtui lyhyt kohtaus: isäntä tuli ja ajoi heidät saman tien ulos, ja he menivät "harmaatakkisilla" uhaten.
Martti oli seurannut kohtausta niinkuin jotakin hänelle kokonaan kuulumatonta asiaa, ihaillen vain isännän reippautta. Martti oli tavallisesti pyhäehtoisin käynyt työväentalolla tanssissa. Mutta noin kuukauden päästä eräänä tyvenenä sunnuntaiehtoona hän istui yksinänsä pirtissä ja lauleli sillä tavalla kuin ihminen laulaa luullessaan olevansa vallan yksin. Ymmärsin asian: Martin ei enää ollut menemistä työväentalolle eikä paljon minnekään. Kuulin hänen jonottavasta hyräilystään, kuinka hänen yksinäisyyden tunnelmansa oli harras ja jatkuva. Laulut olivat kaikki haaveellisia ja siistejä, ja minua ihmetytti, mistä tuo puolikuuro poika oli ne oppinut. Nuotti oli huonokuuloisen toivotonta hapuilua, tahtien korkokohdat tulivat aina omituisesti ulvahtaen.
Meit ihmiskurjia säälein
hän kulki kuolemaan —
Se tie vie viimein taivaaseen.
Mutta tuskien tie on se…
Martti yhä hyräili ja ajatteli asioitaan. Sitten hän hiljallensa hiiviskeli jonnekin mäkiin.
Tämä oli viimeisiä rauhallisen tyveniä pyhäiltoja, joina Martti saattoi noin laulella ja minä häntä kuunnella. Meitä ympäröivän elämän meno sai yhä kiihkeämmän vauhdin, yhä vinhemmin ajettiin eteenpäin elämän täristävää tietä. Siinä tärinässä oli kunkin katsottava eteensä, ettei pudonnut tiepuoleen; ei ehtinyt hyräillä eikä hyräilyjä kuunnella. Martti maksoi yhdistykselle kolmekymmentä markkaa rikkurirahaa, teki sen hyvittelevästi sääriään ja hartioitaan hetkutellen. Silloin oli jo vauhti hyvin pitkällä, mutta Martti tunsi siitä ruveten olonsa turvallisemmaksi. Ei hän muuta pelännyt kuin uusia lakkoja. Sillä yhdistyksessä oli sanottu, ettei se ollut sillä kolmellakymmenellä markalla hyvä; "kun nyt taas lakko tulee, niin muistat sitten yhtyä riviin — niin".