Tuossa mökissä ei juuri muuta ollut kuin välttämättömät neljä seinää vanhempieni siihen tullessa. Ei ollut edes oikeata pihamaata; talon karja hamuili nurkissa ja jätti jälkiään kynnysalle. Nuo samat neljä seinää siellä vieläkin ovat entistä. Kaikki muu: muurit, pirtinperäkamari, porstua konttuureineen, sauna, kaivo, kellari, sähkövalo, omenapuut, marjapensaat, rehevät koristekasvit — kaikki se on isävainaani ja äitini hankkimaa. Minun hankkimaani on ainoastaan se kuusama, joka kasvaa pirtin takana ison kiven kupeessa. Nyppäsin sen kerran korttelin mittaisena paljaasta mäestä, palatessani Hirvelästä tietyiltä asioilta. Se unohtui minulta siihen kiven juureen sen paremmin istuttamatta, mutta on itsekseen juurtunut ja kasvanut jo miehen mittaiseksi. Oli otettu hyvällä onnella…
Tuo mökki oli kotinani koko nuoren-miehen aikani. Saavuin sinne uutuuden täsmällinen ylioppilaslakki päässäni eräänä kesäkuun iltana 1908 koivikon ollessa vehmaimmillaan ja tuhansien ruohojen kukkiessa mökkien vaiheilla. Kauluksista ja kengistä vapauduttuani minä annoin lakkini vilkahdella haassa ja kallioilla, kiertelin ja kaartelin, jouduin pienelle katveiselle lähteelle. Maistoin vettä ja imin tajuuni täältä etäämpää mökkikunnan pienoisromantiikkaa. Tapasin Kuuselan Mikon, jonka muistin lapsuudestani — täältä ei ollut pitkä Sillanpäähän. Vanha, suopea Mikko ja hänen tupansa ja aittansa tuhansine pienoiskohtineen hymyilivät hauskalle nuorukaiselle, jonka suvun ja synnyn he perinpohjin tiesivät ja joka nyt oli palannut kouluistaan. Tervehtelimme yli veräjän. Meidän mökissä aukeni ovi, äiti seisoi kynnyksellä ja huuteli meitä molempia kahville. Sen suloinen lemu tuntui jo pihamaalla mennessämme.
Näin kaunis oli tuloni Töllinmäkeen — mutta minulta vaadittiin vielä viiden vuoden opiskelu, ennen kuin kelpasin sinne lopullisesti. Menin pois ja vietin kesäni kauniissa kartanoissa, kauniitten ja vieraanvaraisten nuorten joukoissa, paljoakaan muistelematta isääni ja äitiäni, jotka elivät Töllinmäessä. Talvet Helsingissä, siellä vielä vähemmän muistaen… Kerran tuli ylitseni suuri masennuksen aalto, en voinut kulkea torin yli, vaan oli hapuiltava seinustoita pitkin. Pakenin Töllinmäkeen, mutta en antautunut sille, elin kuoleman tuskassa, niinkuin unessa… Kunnes toivuin sen verran, että jaksoin uudestaan lähteä hoippumaan taannoisille teilleni, ensin hiljaa ja arkaillen, mutta sitten yhä varmemmin tarttuakseni kiinni tuohon elämänmuotoon, jossa kukkivat työ, nautinto ja kipu.
Sieltä minä sitten lopullisesti saavuin kotiin jouluaattoiltana 1913. Kello oli jo kahdeksan, mutta vielä ehdin vihtomaan — oli odoteltu minua näin tavattoman myöhäiseen. Astuin tuohon pieneen saunaan, jossa sittemmin olen pitänyt niin monta hiljaista hartaushetkeä. Istuen yksinäni tavattoman pienessä parvessa, selkä lattialle päin, kuuntelin löylyn kohinaa, joka sitten muuttui kihinäksi, pirahteli lopulta tuskin kuultavina pikkuääninä ja vihdoin raukeni kuumaksi äänettömyydeksi. Siinä sopi ajatella päättynyttä vaellustaan, aloitella tilintekoa. Siinä hiipi toveriksi miehen oma oleellisin itseys, mieleen palautui etäinen onnellinen lapsuus, ei minään muistoina, vaan suoranaisena olotilana. Lämpenevä ruumiskin tuntui palautuvan puhtaaseen poikatilaansa, tuohon, kun saunasta juostiin suoraan sänkyyn vällyjen alle ja kykerryttiin sinne siihen asentoon, jossa jokaisen ihmisen maailmassa on ollut paras olla: noina hiljaisina ajattomina viikkoinaan ennen syntymistään…
Tajusin selvemmin kuin vielä muutama tunti sitten, että vuosia kestänyt poikaretkeily nyt oli lopullisesti päättynyt, että miehuus lähestyi minua tämän kautta. Minut oli perinyt takaisin tämä pieni elämä, jonka henki tiiveimpänä tuntui tässä jouluaaton löylyssä. Siinä jo ikäänkuin aukenivat nähtävikseni ne elämänvoimat, jotka koko ajan olivat minua odottaneet ja nyt pääsivät alkamaan muokkauksensa.
Päivät lähtivät kulumaan. Isäni oli tällöin jo rakentanut pirtin perään sen pienen kamarikopin, joka nyt tuli minun asuttavakseni. Siellä oli sänky, pöytä, tuoli ja tavaralaatikoista tehty kirjahylly, johon sovitin luonnontieteelliset kurssikirjani. Sängyn päässä istuen minun sopi kirjoitella pöydän kulmalla. Toisesta ikkunasta näin koivikon juuripuolen, toisesta Riihimäen mökin nurkat: kuinka Palosen vanha Kalle siellä kyhkylöi tai Kuuselan Rustaava meni pellon piennarta sepälle päin. Opin vähitellen tietämään, kuinka ystävyys- ja vihollissuhteet kulloinkin kehittyivät mäen asukkaitten kesken, tunsin heidän ruohostus- ja leipomisrettelönsä, tiesin lehmien poikimiset ja vaimojen kirkkoonottamiset. Elämä oli suloisen hiljaista ja tavattoman pientä. Päivät alkoivat pidentyä, minä oleilin yksin kotona niinkuin muinen pikkupoikana, kun isä ja äiti olivat asioillaan. Istuin pirtin puolella punaisessa keinutuolissa kuunnellen kellon käyntiä ja nauttien maaliskuun auringosta, joka hymyili lattiassa, sängyn päädyssä ja päänaluisen röttiraidissa. Niinkuin jalo viini valuivat siinä ihan hermoihini tekeillä olevan kirjoituksen aiheet ja näköalat, pienistä kuusiruutuisista ikkunoista virtasi silmiini oikea, äsken löydetty elämä. Tuli sunnuntai ja ilma väreili piikojen ja renkien iltaretkiä… Kevään edetessä rastaat alkoivat iltaisin laulaa aidan takana Raukolan haassa ja kahvia paahdettaessa voitiin käry huoleti päästää ovesta pihalle; sieltä ei enää tullut kylmää. Viehättäviä, herkkiä kosketuksia Sillanpään ajoilta — Haukijärveltä ei ollut jäänyt mitään muistoa. Ei enää pidetty kauppaakaan; oltiin vanhoja, köyhiä mäkitupalaisia.
Viisas ja itsetietoinen nuorukainen asuskeli nyt Töllinmäessä Pransin ja Miinan tykönä: se oli heidän poikansa. Kun suvi lämpeni, laitoin minä itselleni makuun kamarin seinustalle kyhättyyn heinäsuojaan. Siellä olin öisin riippumaton — oli suloista, että minulla ei ollut kelloa ja että taivas ei ilmoittanut yötä tulevankaan. Kun pirtissä oli menty maata ja sieltä kuului vain seinäkellon käynti, käytin minä sitä seuraavia hetkiä monella tavalla. Tavallisesti lähdin kävelylle. Kuljin nukkuvien asumusten ohi maantielle, käännyin tienhaarassa oikealle, kuljin kaksi kilometriä seuraavaan tienhaaraan, jossa taas käännyin vasemmalle, edelleen muutamia kilometrejä ja taas vasemmalle, kunnes olin lähtökohdassani, pienillä sievillä poluilla ja lopulta makuusuojani ovella. Kello löi kolme seinällään pirtin sisäpuolella ja koivikko oli täynnä punaisia säteitä. Heinät kahisivat raidin läpi korvaani tuhansia pikkuasioita, kun uni tuli.
Oli taas ehtoo, jo syvemmällä suvessa. Istuin latoni kynnyksellä, pirtissäkin vielä valvottiin. Piennarpolkua myöden lähestyy kaksi herraa. Tunnen heidät kyllä, he ovat salmen rannalta tuolta hakamaitten takaa. Katselen heitä ja he minua jo kauempaa kuin heidän sopii tervehtiä. Tulevat ja asettuvat koivujen alle ruohon vehmauteen ja yrittävät hiljakseen puhella sopivia iltapuheita. Mutta lopulta tulee esiin pääasiakin: se on kahdenlitran pullo punaista nestettä, joka toisella on kainalossaan. Me voimme hyvin mennä pirttiinkin, sillä toisella herroista on talo ja hän nauttii sen vuoksi arvonantoa isäni puolelta. Äiti nousee ketterästi sängystään, saa päällensä alushameen ja sitten kahvipannun tulelle.
Ja kesäkuun yö on vaalea ja tunnit kuluvat. Pieni akkuna on auki koivikkoon päin; mieli täynnä runoilijan innoitusta minä, suuni sopertaessa jotakin yhtä-ja-samaa, tuijotan liikkumattomiin sydänyön lehvistöihin. Tämä on Töllinmäki ja minä olen sen poika… Isä ja äiti ovat jo menneet sänkyihinsä, nesteen pinta pullossa on sangen alhaalla. Mitä? yksi vieraistakin on jo lähtenyt — koska se tapahtui? — Aikoja se jo lähti, urahtaa äiti sängystään hiukan syyttävällä äänellä — hän on valvoskellut ja kuullut paljon ihmeellisiä asioita. Mekin lähdemme ja näemme variksia ihan pirtin nurkalla, jossa ei niitä koskaan ole päivällä. Maantielle tultuamme näemme myös auringon kovin oudolla paikalla, joessa soluvat tukkipuut loistavat aivan ihmeellisellä tavalla. Päätän joskus kirjoittaa auringosta, että sen kasvoilla on iloinen ankaruus…
Sitten minä herään yhdessä oudossa kesäisessä kamarissa peiton alla saman miehen vieressä, jonka kanssa »illalla» lähdin kotoa. Sängyn vieressä seisoo isäni ja ravistelee minua jalasta. Minä totean, että aamu vieläkin on aikaisehko ja ajattelen, että isän on täytynyt puhutella jotakuta talon väestä, jonka taas on täytynyt nähdä meidän tulomme tänne. Sitä paitsi hän jo on kulkenut pitkähkön matkan. — Nouse ylös, jupisee hän kiukkuisesti ja puhuu paperista, joka lankeaa. Minä muistan jo — se on Siintolan äijän kanssa, eikä se lankea, vaan menee tänään protestiin. Siintolan äijä on jo meillä odottamassa minua.