Toverini makaa sääret paljaina heräämättä ja pöydällä on vallan vieras pullo, jossa on nöyryyttävän paljon ainetta. — Niin, mehän kävimme tuosta talosta sitä lisää tahtomassa ja saimmekin.
Pää läikkyen alan juosta kotiin päin saadakseni jotain kaulaani ja ehtiäkseni aamulaivassa Tampereelle, jonne arvelen Siintolan äijän minun lähettävän paperia pelastamaan. Aikaisemmissa aamutöissään häärivät ihmiset näkevät minun menoni ja arvattavasti myös jälkeen jäävän isäni — ovat tietysti jo nähneet hänen tulonsakin. Mutta minä poika olen hiukan kiukkuinen: pirujako minä huolin yhdestä paperista, jos niikseen tulee. Tavoitan lyödä lauluksi, mutta tuossa on Siintola. Hän on jo menossa laivalle, hän tulee mukaan. — Ei, hän menee vain sinne ja sinne asti, mutta joudu nyt pian, laiva tulee. Ettäs ehdit kaupunkiin, kyllä minä rahat annan.
Tulen kotipihaan, pirtin läpi kamariin, saan kaulaani mitä kaipaan ja ihanan kahvikupin jälkeen syöksyn jo takaisin äskeisille teilleni. Uskollinen seinäkello osoitti, että vielä ehdin, jos kiirettä pidän. Isäni tulee vastaan ja sanoo jotain tiukasti moittivaa. Minä annan takaisin hämmästyttävän raa'asti, niinkuin kävisin häntä kurkusta kiinni. Kuulen kuinka hän seisahtuu ja päästää hirvittävän ulvahduksen, ennen kuulemattoman. Mikä toikaan sellaiset sanat suuhuni?
Mutta laivarannassa seisoskelee Siintola simseteissään niinkuin minäkin. Vanhan ryyppymiehen viisaus kuvastuu hänen hymyssään. Tampereelle hän toki tulee hänkin, oli minulle vain sanonut puoliväliin jäävänsä. Sillä jos minä olisin äsken kuullut, että hän kaupunkiin asti menee, olisin minä voinut kotona nukahtaa luottaen siihen, että hän hoitaa asian.
Laiva tulee kiusoittavan virkeänä tyhmine matkustajanaamoineen. Onneksi on keulasalongissa minun mittani vapaata penkkiä. Antaa koneen jyskyttää, tutuissa laitureissa panna »pakkia» ja seisahtaa. Sinne jäi poika sänkyynsä nukkumaan, minun on toista — ja mitä sanoinkaan sille äijälle, isälleni… No, kaupunkipa on edessä.
Niin saattoi elämä johdatella makuusuojani kynnykseltä. Toisina iltoina taas tapasin vaelluksillani nuorukaisia, jotka menivät tansseihin. Liityin sellaiseen nuoreen sällimieheen, Siintolan ojuriin tai Raukolan päiväläiseen. Vilkkaasti kävellen ja matalalla äänellä supattaen puhelimme tytöistä, isännistä ja töistä. Taas jäi Töllinmäki näkymättömiin lehviensä taakse — iltamat on siellä ja siellä. Perille tullessa erosimme tanssin pyörteissä. Kerran tällaisella retkellä näin aivan nuoren kauniin tytön, joka ei tanssinut. Minä kiskoin hänet puoliväkisin penkiltä kainalooni ja vein tanssiin; hän oli niin tottumaton, että hän soiton tahdin mukaan koko ajan puserteli kättäni. Hän oli ihastuttavan nuori ja hiukan hymyileväinen. Minä en luopunut hänestä enää, — enkä luovu niin kauan kuin elän.
Tämä kaikki tapahtui ensimmäisenä kesänäni Töllinmäessä. Olin silloin päältä nähden varsin epäilyttävä olento, mutta omassa mielessäni läikkyi iloinen varmuus. Siihenastiset nuoruusvuodet olivat äkkiä siirtyneet etäälle, olemattomiin: en katsellut enää taakseni, vaan suoraan selvään eteenpäin. Kesät 1915 ja 16 ovat minulle voimakkaan yksilöitymisen, yleensä miestymisen aikoja. Silloin valmistui »Elämä ja aurinko», jonka luonnonnäyt ja lemmenhurma noina kesinä ovat ryöpynneet tekijänsä hermojen läpi. Töllinmäen vehmaat koivikot pesivine lintuineen ja ketojen lukemattomat kukkapälvekkeet hyönteisineen silloin hengittivät tekijän tajuntaan uudelleen sitä hartautta, minkä Myllykolu jo kaksikymmentä vuotta sitten oli alkuun herättänyt. Paljon rikkaampana vain sen nyt koin: olin itse se renki, joka silloisina suviöinä kohtaili tyttöään Sillanpään kamarissa…
Vuodet kuluivat — niistä olen jo kirjoittanut monta kaunista tarinaa.
Tuo pienoisromanttinen kylänlaita pysyi minulle omana ja läheisenä vielä sittenkin, kun jo olin sieltä muuttanut — en enää kauaksi. Niiden kesäkuiden hieno heiteen lemu on kadonnut, saattaa elämä jo välillä käydä sulottomaksi tuijotukseksi… Sellaisina hetkinä lähdin pienelle kävelyretkelle Töllinmäkeen, jossa tapasin vanhukset noissa iki tutuissa pikku askareissaan. Viime vuosina oli minun menestykseni heitä paljon elähdyttänyt; leppoisa perhehenki vallitsi tuvassa, kun minä pirtin keinutuolissa hiljalleen nyökkyen kertoilin, mimmoisia terveisiä ja tuomisia minun jo puhumaan oppinut esikoiseni kulloinkin oli Taatalle ja Mummulle lähettänyt. Kauniilla säällä menimme sinne kaikki, koko perhe. Lapset saivat kaivaa »leikikseen» kaikki vuosikymmeniä säilyneet pikku aartehistot, jommoinen mylläys ei missään muussa tapauksessa olisi tullut kysymykseen. Väsyttyään he nukahtivat Mummun sänkyyn. Jos ilma sattui viilenemään, saatiin lähdettäissä lisävaatetta ja jos kuljetusvehkeistä joku naula tai rengas oli pudonnut, nousi Taata hiljallensa hyräillen penkomaan paikkojaan. Ja aina lopulta tarvittava löytyi, jollei yhdestä niin toisesta vanhasta tuohisesta seinäkaapin pimennoista.
Oli niinkuin elämäntaistelu olisi ollut leudompaa niin kauan kuin siten saatoin retkeillä vanhempieni majalle. Vanha Sillanpään aikainen poikatunne melkein kasvoi noina vuosina. Heikentyneillä jaloillaan Taata tulla köpitti Töllinmäestä meidän luoksemme; jotain asiaa oli olevinaan. Hän ei niin paljon välittänyt meidän seurastamme, istui ulkona kivellä tai hirrellä ja katseli mietteliäänä eloa ja olikkeita.