Kevättalvella 1921 alkoi sitten hiljalleen enteillä se, mitä emme tahtoneet ajatella; tuo rauhallinen pikku piste Töllinmäen laidassa alkoi saada tunnelmaansa tummempaa väriä. Isäni heikkeni vakavasti. Häntä vaivasi pitkällinen yskä, joka tärveli unen, jalat ajettuivat ja rinta kävi raskaasti. Kesän koittaessa onnistuttiin tarmokkailla ja hyvin valituilla hoitotavoilla palauttamaan ränstynyt ruumis jokseenkin ennalleen, niin että hän sai vielä hiljalleen liikuskellen uumoilla sen kesän elämää — ja nähdä kolmannen lapsen-lapsensa. Mutta syyskoleuden alkaessa uudistui keväällinen tapaus. Se torjuttiin entisillä keinoilla, mutta uudistui jälleen kuukauden päästä, kunnes lopun läheisyys oli ilmeinen.

Minun retkeni Töllinmäkeen tihenivät noina viikkoina ja tulivat sisällöltään toisenlaisiksi. Lähestyessäni asumusta koetin ulkoa päin päädyistä ja akkunaruuduista lukea, joko sisällä oli tullut tai juuri tulemassa se, mikä tuleva oli, ja kun aamuyöstä kävelin tuttua tietä oman perheeni luo Vanajaan, täyttivät mieleni ennen kokemattomat ajatukset ja kysymykset.

Joulukuun viidennen päivän iltana minä en aikonut lähteä Töllinmäkeen, olin väsynyt ja kaipasin rauhallista unta. Mutta kun ilta kului pitemmälle, en saanutkaan lepoa, oli lähdettävä. Ja hyvä oli, että lähdin, sillä sen yön jälkeen ei isäni enää minun unijärjestystäni häirinnyt. Mutta minulla oli vielä tilaisuus toisten nukkuessa keinutuolissa istuen katsella hänen laajaa, paljasta päälakeaan, jonka takaisissa aivoissa elämä vielä parin tunnin ajan kuljetti viimeisiä vaisuja ajatuksiaan. Lempeänä kuvitelmana painui tajuuni se seitsenkymmenvuotinen perspektiivi, joka tuossa nyt oli päättymäisillään. Mitä olivatkaan nuo sammuvat aivot ajatelleet vain minustakin neljänkymmenen vuoden kuluessa, siitä en enää saa tarkempaa selkoa. Tuo mies, joka syntyi Kauvatsalla juuri tämäntapaisessa mökissä vuonna 1851…

Kahden aikaan aamuyöstä minä sitten palailin viimeiseltä retkeltäni Töllinmäestä vanhempieni luota. Malperin ja Riihimäen välillä maantiellä pysähdyin puolihimmeässä yössä katsomaan tuota kohdalla olevaa mökkiä, johon hiljalleen jäähtyvä isäni nyt oli jäänyt yksin kotimieheksi. Äiti ja diakonissasisar olivat menneet Kuuselaan lopuksi yötä.

Vaistomaisesti, mitään harkitsematta otin siinä äänettömällä tiellä lakin päästäni ja lausuin sanattoman, siunaavan hyvästijätön mökille ja isävainaalleni. Nuoruudelleni…

TALVISTA TAIVALTA.

Kirjoitan tätä tunnelmakuvausta helmikuun ensimmäisenä päivänä kolmen, neljän aikoihin. Aurinko paistaa. Aamulla oli sumua ja tahmeata lumisadetta, mutta nyt näyttäytyy ylätaivaalla se neitseellinen, ikuinen kevätsini, jonka sydäntalven hämyissä olin unohtanut. Saa olla kulunut synkkä aika mimmoista hän lienee ollutkin; miten olen mahtanut lähimmäisteni kanssa riidellä ja tuskitella ja miten itsekseni kuoleman läheisyyttä tunnustella — nyt on kevättalvi. Huomenna on kynttilänpäivä, siitä on kolme Mattiin ja Matista neljä Maariaan… Vanha äitini sen äsken juuri toisti, kun olin' hänen kamarissaan. Se on ainoa talon huoneista, johon talvinen iltapäivän aurinko suoranaisesti sopii. Istuin ikitutussa keinutuolissa, kun mummu itse hiukan väsähtäneenä makasi sängyllään. Aurinko paistoi hänen ohimoonsa, hän sulki silmänsä ja oli aivan hiljaa. Mielikuva yksilön elämän sammumisesta tuli siinä ihan kutsumatta, mutta se oli pikemmin viehättävä kuin kauhistava. Pitkä elämä oli väikkyvinään siinä seinällä hänen päänsä kohdalla auringon tekemässä akkunan kultakuviossa. Milloin aurinko tahtoo, hymyilee maan päällä kaikki, mitä siinä on. Suuri salaisuus pyrkii syvyydestä pinnalle. Odotettu, kauan poissa piillyt aurinko voi otollisella hetkellä ilmestyessään tehdä ihmeen täällä pohjoisessa. Saa tulla vielä sumuja ja pyryjä — ja kai tuleekin — mutta kevät on jo tietoisuudessani.

Minulla oli aihe, joka kuukauden päivät on mieltäni vaivannut, vähäpätöinen, mutta piinallinen. Meikäläisen olo pyrkii noina pimeinä päivinä — jos muulloinkin — muodostumaan hiukan epäterveeksi elämän katselemiseksi. Eihän ole silloin tekemistä muuta kuin tuijotella olevaiseen, olla aamusta iltaan ja melkeinpä illasta aamuun alttiina vastaanottamaan noita lukemattomia luonteita ja juonteita, jotka huutavat ilmituloaan ja joihin luulee läkähtyvänsä, kun ei satu löytämään niille vapauttavaa johdetta. Mitään sellaista ei ilmennyt tuon jähmeän päivän tapauksissa, jotka nyt muistaen tuntuvat yhtä raikkailta kuin jokin lapsuudesta mieleen jäänyt päiväkautinen itkujakso — nyt kun aurinko parin tunnin aikana tällä paikkakunnalla paljastaa uudet yhä toistuvat aikeensa.

Tuo päivä oli yksi noita joulun ja uudenvuoden välisiä arkipäiviä, joilla aina on oma puolijuhlallinen sävynsä. Joulukuuset ovat silloin vielä pirteissä, sahdit ovat väkevimmillään ja ruokapöydällä näkyy joulun jälkiä. Töitä tehdään vain sen verran kuin on välttämätöntä: karjalle ruokaa ja maidot meijeriin. Ovelat mökkiläiset pitävät puutalkoita; isännät ovat tällöin leppoisalla tuulella ja päästävät mielellään renkinsä noihin remuisiin kesteihin, sillaikaa kun he itse emäntineen lähtevät jonnekin tuttaviin kyläilemään, viettämään pikkupyhän kiireetöntä ehtoohetkeä… Niin elävät ne kunnon ihmiset, joilla on arkea enemmän kuin juhlaa. Toista on meikäläisen, joka usein joutuu kaipaamaan arkea.

Olin iltapäivällä tutkistellut intialaisen sadhun Sundar Singhin saarnoja. Mieleni oli täysin rauennut niiden hurmaavaan tehoon. Tuo totinen ja väkevä ihmishenki, joka yli kolmesataamiljoonaisen kansan uumenista on nykypäiville noussut, siirsi sivu sivulta oman vähäisen ja alttiin henkeni hirvittävän kauas sen jokapäiväisestä arkiasenteesta, joka sekin pyrkii rasittavasti etääntymään pienen ympäröivän maakylän hengestä. Kristuskysymys tunkeutui sisäiseen yksilövaltakuntaani, ikäänkuin uhaten siinä hetkessä polttaa kaiken siellä olevan ja tälle nimeltä tunnetulle minälle kallisarvoisen hepenen ja voidakseen hetkessä täyttää sen jollakin häikäisevällä ja tälle minälle tuiki tuntemattomalla… Ne moninaiset ajatuskiehkurat, joita olin tuon kysymyksen ympärille muilta saanut ja itse rakennellut, ne nyt pyörähtelivät avuttomina sinne tänne, niinkuin jokin hienosteleva loruilija syvemmän elämäntragiikan edessä. Ne ikäänkuin hiipivät pois polttamista pakoon. Ja tuo häikäisevä ja tuntematon ei hyväksy hepenien salaista piiloittelua; se tahtoo ne polttaa ennenkuin voi itse asettua niiden tilalle.