Laskin painetun kirjan pois, — lukemaani en voinut laskea. Se humisi päässäni, kun katselin ihmisiä, jotka liikkuivat ulkona taivasalla, toiset omalla kartanollani, toiset etäisillä teillä. Iltapäivä hievahti hämäräksi… On aina tiedossa iltaretki ja sillä taattu tarkoitus: lähden kirkolle postin hakuun. Hankaluus on vain siinä, etten voi käyttää jäätietä. Se ei taida vielä kannattaa. On ensin yritettävä veneellä salmen yli jäälohkareitten välitse. Niinkuin asiani olisi hyvinkin tärkeä…
Mutkitteleva polku johtaa salmen rannasta ylös valtatielle. Siinä menee hämyssä edelläni mies — minä tunnenkin sen, se on Ville, vanhapoika, jonka elämäkertaan sisältyy surunvoittoista huumoria. Hänellä on saha ja kirves toisessa kädessä ja täysinäinen maitokannu toisessa. Tiedän hyvin hänen retkensä, voin kuulemattakin tarkalleen kertoa hänen päivänsä tapaukset. Hän on ollut meijerillä puita pilkkomassa — se urakka lyötiin huutokaupassa Villelle, vaikka olikin kilvoittelijoita. Sitten hän on ostanut talosta maitoa ja on nyt menossa kortteeriinsa, suuren aution huvilan pieneen renkipirttiin, jossa hän asuskelee yksinään niinkuin urkopakana. Astellessaan siinä edelläni Ville puhelee suopeasti, toimittaa minulle asioitaan. Yritämme oikaista pienen lahdenperukan yli — siinä on ainakin matalaa, kävipä miten tahansa. Ville putoaa, menee suolivyötään myöten, maito kaatuu, ylös päästyään putoaa vielä kerran, kunnes hiipien pelastumme parin sylen päähän kovalle maalle. Vesi hölkkyy Villen saappaissa, kun tallustamme eteenpäin. Hämy sakenee, on kohtalainen pakkanen. Ville menee sinne autioon huvilaan lämmittämättömään pirttiinsä ja minä jatkan matkaani. Sakea hiljaisuus jumisee korvissani. Matkani pitää päin pohjoista. Tajuan väkevästi tämän hiljaisen, laajan pimeyden, jolle emme mitään voi.
Äänekäs luikkaisu kuuluu takaani, pitkästä ahteesta. Se on ihmisen ääntä, mutta se kuulostaa ilkeän jylhältä — ääntäjä on juopunut. Seisahdan ja tarkkaan: kuuluu onneksi olevan hevosmies, valjaat kalisevat juoksun tahdissa. Hevosmies pelkää maantiellä tuntematonta jalkamiestä enemmän kuin päinvastoin: hevosmies ei nouse reestänsä tappamaan jalkamiestä, mutta jalkamies voi kyllä lyödä ohi ajavaa hevosmiestä. Hevosmiehellä on lämpöisemmät vaatteet ja enemmän rahaa kuin jalankulkijalla… Nyt se laskettaa ohitseni.
— Ehtoota, kuuluu reestä kesken laulua pitkäkarvaisen lakin alta sillä äänellä, kuin olisi mies kourannut asetta ja sanonut: »Älä mökötä.»
Laulu jatkui taas uhkaavana mylvintänä. Mutta hevonen meni menoaan alamäkeä ja minä tunsin mieleni keventyvän, kun välimatka nopeasti piteni. Ei kuulunut uusia tulijoita. Korvissani jumisi hiljaisuus hiukan kiihkeämmin. Mielessäni käväisi hyvin äkisti sellainen harhakuva, että pimeään ilmaan nyt juuri on valumassa jotain myrkkyä, joka vie kaikilta olennoilta järjen ja lopulta tukahduttaa. Täällä olen minä ja kotona ovat toiset… Astuin yhä eteenpäin.
Myötämäki loppui notkoon ja pieneen siltaan. Siitä alkoi vastamäki. Kun olin päässyt sen puolitiehen, seisoi keskellä tietä hevonen rekineen ja reen vieressä viivytteli mies, hiukan holahtaen. Niinkuin pimeydestä siinnyt kummitus, joka äsken oli mylvien kiitänyt ohitseni, mutta jota en lopultakaan voinut välttää. Oli selvää, että tuo minulle nimetön olento tahallaan oli jättäytynyt minua odottamaan. Oli siksi pimeä, etten voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta jostain sieltä päin uhosi raaka hengitys. Tahtomattanikin huomasin kuinka sisäinen suhteeni tuohon olentoon pyrki yhä tuttavallisempaan vireeseen, mitä lähemmäksi häntä pakosta astuin.
Hän sanoi nyt uudestaan ehtoota ja kysyi, yhä tarpeettoman karskilla äänellä, minne olin menossa.
— Tonne vaan kirkonkylään, vastasin minä paikkakunnan murteella. Ylläni oli vahva sarkatakki ja tallukkaat jalassani. Hän tutki vielä mistä olin kotoisin ja käski sitten reen kannoille.
— On hauskempi mennä toi mettämatka — vaikkei sitä kaikkien miesten kanssa sen puolesta ole väärti mettämaille lähteä — kirosana — tähän aikaan tiedä, koska saa puukon sisäänsä, vaikka — kirosana — ei mun kanssani sen puolesta yhden parane — kirosana — sen saa tietää, että jos mua meinaa pestä — kirosana — niin täytyy ensi laakin oitis luonata, toistaminen ei mun kanssani parane.
— Kai mar sitä reisumiehen nykyään pitää olla varoillansa, puhelin minä hyvänsuovalla äänellä. Vaikkei näillä paikoin juuri ole pahoja tehty. Minun pitikin mennä jäätä myöden, mutta tuolla juuri yksi mies putosi — — —