— Ei sitä tiedä — kirosana — minkämoisia sitä maantiellä treffaa, mutta sen minä sanon, — kirosana — ja taas samaa vakuutusta, ettei hänen kanssansa parane.
— Mistäs päin te olette kotoisin?
Hän vastasi yhdellä sanalla niinkuin sivumennen. Samassa loppui peltoalue ja tie sukelsi vahvaan synkkään metsään. Minä seisoin rauhallisesti kannoilla, niin että hän reessä istuen selällään tunsi minun käteni reen selustan varassa. Taas alkoi sama vakuuttelu yhä karheampien kirosanojen höystämänä, käsi upposi samalla palttoon povitaskuun ja veti sieltä esiin mahtavan mauserin.
— Kun minä tästä päästän, niin — kirosana — se on laaki ja vainaa.
— Pankaa pois nyt vaan, ettei tule vahinkoa.
— Ei sieltä lähde mitään vasten minun tahtoani, mutta kyllä oitis jos tarvitaan.
Koetin vakuuttaa, ettei hän ainakaan minun kanssani sitä tarvinnut ja samalla johdatella puhetta muihin asioihin. Hän vastaili haluttomasti tai jätti vallan vastaamatta. Sen sijaan hän äkkiä mylvähti tuohon samaan lauluun, jonka äsken olin kuullut kauempaa, erottamatta sanoja. Nyt kuulin nekin, ja ne olivat aivan siivot, melkeinpä hentomieliset. Ääni vain oli kauhea. Kun hän siitä vaikeni, aloin tiedustella mistä kylästä hän oli kotoisin. Kaikeksi onneksi tunsin sieltä muutamia työmiehiä ja saatoin edelleen tiedustella heidän olojaan. Tiesinpä yhdellä olleen morsiamenakin sen ja sen. Näillä jutuilla päästiin metsätaival loppuun, tuli asutumpaa maata. Samalla karskilla äänellään hän sitten toimitteli omia olojaan. Hän teki lahtikauppaa, osti elukoita, teurasti ja veti lihat Tampereelle. Pääsihän siinä joskus vähän nuolaisemaankin — oli hänellä nytkin sentään kolmatta tuhatta taskussa — mutta kyllä siinä tietämistäkin on. Kun ma nyt pääsen puolen yön aikaan kotiin, niin aamulla aikaisin pitkin maakuntaa elikolta ostamaan, ja kun ehtoolla pääsee taas kotiin, niin oitis lahtaamaan ja yöllä kolmen aikaan reisulle. Ja hevonen ja vuosi siinä menee, joka kevät saa ostaa uuden, kun vanha menee talven mittaan nahkaksi.
Lähestyttiin jo kirkonkylää, asutus tiheni, tie tuli valoisammaksi. Kauppiaan ja leipurin nurkat olivat täynnä Tampereelta palaavia hevosia. Mies pysäytti ja alkoi tarkastella, olisiko tuttua, jonka seuraan voisi jättäytyä. Ainoa kyytipalkka, johon hän olisi tyytynyt, olisi ollut ryyppy, mutta hän tiesi aivan oikein, ettei minulla sitä ollut. Siinä hän minusta hukkui, painui vähäpätöiseksi reisumieheksi kymmenien joukkoon. Näin siinä hänen kasvonsakin saamatta niistä kumminkaan minkäänlaista käsitystä — muuta kuin, että nenä, silmät ja leuka olivat tavallisilla paikoillaan.
Sundar Singhin aukomat näköalat suurine kysymyksineen pyrkivät tuon äskeisen taitse taas mieleeni.
Seisoin postikonttorin seinustalla yksinäni ja kuuntelin postia odottavan nuorison erisävyistä elämänpitoa. Sillalta päin lähestyy potkukelkkaa työntävä nainen. Yhä selvemmin näen ja jo kuulenkin: potkukelkassa on peittoihin käärittynä lapsi, minulle tutun ikäinen. Kasvot sinertävät, hengitys korisee. Hätäisesti vaimo irroittaa käärön kelkasta; he menevät lääkärin vastaanottopuolelle, jonne vähän päästä ilmestyy tuli. Ajattelen minuutteja, jotka kuluvat lapsen kamppaillessa, kenties se juuri tällä hetkellä noiden lamppujen valossa tuolla kuristuu — ja yö on edessä, vaimolla pitkä pimeä matka kotiin tuon pienen olennon kanssa, ehkäpä ruumiin. Kuluu hetkinen, nuoriso meluaa raitilla, äskeinen mies on löytänyt kaverin; äänekkäästi huutaen reestä rekeen he painuvat pimeyteen uusia vaarallisia metsätaipaleita kohden. Vaimo tulee kiireesti ulos lääkärin luota ilman lastaan, kiiruhtaa apteekkia kohden. Arvaan asian: kurkkumätä — seerumiruiske. Koriseva lapsi on siellä nyt kahdenkesken lääkärin kanssa, joka varmaan on torunut vaimoa siitä, että tämä tuli liian myöhään.