Postikonttori avataan. Omituisen huumeen vallassa kulkeudun teuhaavan nuorison puristuksessa jakeluaukolle, saan saatavani ja pääsen palaamaan kotiin päin. Minua kauhisti tuo äsken kulkemani metsätaival; painuin rantaan ja varovasti tunnustellen hiivin jäälle, joka täällä virrattomassa vedessä tuntui kyllin vahvalta. Jäljettömällä, melkein lumettomalla tasapinnalla oli kävely suloista ja sai olla varma siitä, ettei ketään tullut perässä eikä vastaan. Sivuuttaessani erään niemekkeen, näin kaakossa puitten välissä punaisen liekin, jota huumeessani ensin hätkähdin. Sieltä nousi jokseenkin nopeasti taakse päin kenollaan oleva puolikuu. Hyvin hienoja lumihiutaleita putoili. Aivojeni tuskallinen päivän saalis ikäänkuin keveni ja painui syvemmälle, vanhoihin varastoihin. Mieleni kiintyi vapaaseen avaruuteen, kuun tuolle puolen. Sinne tuijottaessani huomasin lausuneeni aivan naiivin rukouksen tuon sairaan lapsen puolesta, joka tälläkin hetkellä oli jossakin. En osannut kuvitella sitä kuolleeksi enkä eläväksi, kuvittelin sen vain valoon ja vapauteen.
Tämä tapahtui joulukuun viimeisinä päivinä. Siitä on kulunut jo neljänäkymmentä päivää ja yötä, joina olen taistellut aivan toisellaisen aiheen kanssa, tämän ollessa tiellä. Herkkä mieli voi jo nähdä hiljaista valon lisääntymistä, valon ja lämmön, jotka laajentavat, koroittavat ja tasoittavat kaiken, mitä on ja tapahtuu.
LELU.
Tunnen olevani velkaa tämän pienen surullisen elämäkerran. Se on lapsekasta, kenties hentomielistäkin tarinaa, mutta minun on myönnettävä, että hartaasti tavoittelen noita kumpaakin mielenvirettä: nautin niinkuin hyvästä kylvystä, milloin voin saavuttaa lapsekkaan hentomielisyyden, niin etteivät järkevyys ja voima — mukamas tärkeätkin hyväkkäät — ole siinä sivussa irvistämässä. Pienen pieni koirani Lelu hankki lyhyenä elinaikanaan minulle muutamia sellaisia hetkiä.
En tunne tarkoin sen syntyperää. Lankoni tehtaan työmies oli sen hankkinut jostain mökkösestä, jommoisia tehdaskylässä on pian sanoen lukemattomia. Tiet ja polut kiemurtelevat pitkin harjun rinnettä, niillä vilisee likaisia, turmeltuvia lapsia ja takkuisia rakkeja… Lelu oli silkinhieno, musta pallero, täyteläinen, lyhytjalkainen tallukka, mahtui taskuun vielä silloin, kun se emon alta suoraan tuotiin lankoni kamariin. Heillä oli pieni ahdas kamari hellalaitteineen, yksi lapsi ja toinen tulemaisillaan. Vaimo, järkevä ja toimelias ihminen, oli alusta alkaen koiranpenikkaa vastaan — oli siinä ahdingossa tekemistä ihmistenkin siivosta, ettei enää eläimiä olisi tarvittu. Näin hän suopeasti moitiskeli miestään silloinkin, kun me jo olimme tuota pentua hakemassa. Meidän oli näet ruvennut tekemään sitä mieli, kun se oli niin harvinaisen pieni ja muutenkin soma. Meidän hienosti puettu lapsemme oli mukana ja katseli rauhallisesti ja ikäänkuin ylempää, kuinka hänen köyhälistöluokkaan kuuluva pieni serkkunsa taisteli koiran luovuttamista vastaan. Kolmivuotias hermostunut poikalapsi, joka parin viikon ajan oli pentua raastanut ja riepoittanut, huusi katkerasti, kun isä, lempeällä äänellä suostutellen, yritti panna sitä torikoppaan. Isä oli yhtä liikutettu, hankki välillä koventuakin ja tuli lopulta sanattomaksi, kunnes me muut hoksasimme ratkaisun:
»Ei viedä koirua, ei viedä — annetaan koirun olla.»
Ja kun sitten lapsi pujahti pihalle itkunsa jätteitä haihduttelemaan, pistettiin pentu koppaan ja koppa jonnekin piiloon, josta meidän sopi se lähteissä pojan huomaamatta ottaa. Lelua ei kuulunut kotiin sinä iltana eikä seuraavanakaan ja sitä seuraavana sitä ei enää muistettu. Ja kun poika sitten kuukauden päästä vanhempiensa kanssa kävi meillä, oli sitä vastassa jo vallan toinen koira.
Silloin oli kevät, suvi juuri vakiintumassa. Meidän oli helppo hoidella Lelua ja opastaa sitä tavoille; se vietti päiviään lasten kanssa ruohistossa mälliköiden. Päivä paistoi kuumasti sen mustaan turkkiin, siro kieli kaarellaan se suu auki vohottain katseli terhakalla naamallaan, niinkuin olisi alinomaa tahtonut päästä selville pienten toveriensa oikullisista aikeista. Lelu kasvoi — sen minkä kasvoi, sillä pienuushan sillä oli tärkein ominaisuus.
Ja pieneksi pallukaksi se jäi. Paikkakuntalaiset oppivat sen pian tuntemaan ja suhtautuivat siihen kukin luonteensa mukaan. Toiset menivät ohi hyväillen ja maanitellen, puhelivat sille itselleen sen karvan kiillosta ja somasta pienuudesta. Hevosta ajava talonsälli huusi perässä tulevalle kaverilleen: »Katto vaan ettei toi peto syä sua». Perässä tuleva alkoi huitoa ohjanperillä ja teeskennellä pelkoa — yleensä me alusta alkaen pelkäsimme Lelua pahimmin juuri sällimiehiltä, sillä ne ovat vaarallisimpia kaikelle, jonka sievyyden ne huomaavat: mitäpä varten jotain sievää olisi olemassa, ellei siitä jollakin tavoin nautittaisi. Kun Lelu sitten kerran yhtäkkiä katosi, niin saivatkin sällit suoralta kädeltä syyn. Tietysti se haukkumisellaan oli häirinnyt niiden iltaretkiä — se kun oli niin kovin tarkka — ja pian kai saisimme nähdä sen turkin jonkun Jussin tai Jassin lakkina.
»Niin se on ku’ semmonen vanhanaikanen klasikoira, josta ennen maailmassa konjakkia ryypättiin», sanoivat äijämiehet. Koko elämänsä ajan Lelu levitti ympärillensä huumorin säteilyä. Kun tuli syksy, alkoi oikein erikoinen humoristinen kausi, jonka kuluessa meillä itsekullakin oli tilaisuus jaloon kilvoitteluun sutkausten sakeudessa. Tuolla pikku eläväisellä oli myöskin sukupuoli ja se oli sitä laatua, että suuria uroskoiran roikaleita alkoi ilmestyä talon nurkkiin. Maa jäätyi, satoi lunta ja tuli pakkasia. Ja yhä istua kökötti vieraita tuiki tuntemattomia koiria — niitä taisi olla Kurua ja Kiukaista myöten — tunnista tuntiin, päivästä päivään, aamuvartiosta ehtoohetkeen ja toisinpäin, sateella ja tuulella, pyryllä ja pakkasella, istui odottamassa, milloin tuo neitseellinen musta kipene pääsisi omin valloin ulkosalle. Lapset saivat vapaan vainoamistavan tuohon vieraaseen roikkaan nähden, ja he nakkelivat puolet talon polttopuuvarastosta pitkin peltoja niitä hätyytellessään. Nöyrästi väistyi kookas uros vartiopaikaltaan, koska koivuinen klapu heittämänä polvenkorkuisen miehen tylysti vonkaisi sen korvissa. Mutta pianpa nähtiin sama otus taas äskeisellä paikallansa.