Se kesti viikkonsa ja loppui. Lelu juosta naputti entiseen tapaan, ja kun siltä tutkivasti tiedusteltiin erästä tärkeätä asiaa, niin pani se päänsä kallelleen ja sen sirkeistä silmistä puhui kaikkein puhtain omatunto. Salaperäisyyden verho oli syvemmällä. Mutta se mikä oli verhon sisällä alkoi kumminkin pian näyttäytyä; nisät paisuivat ja liikunto tuli laimeammaksi. Ja joulun tienoissa sain minä yhä useammin vastailla seikkaperäisiin ja ennakkoluulottomiin kysymyksiin, joita esitti eräs viidennellä oleva ihmisenalku. Pyhät menivät ruokineen ja muine ohjelmineen ja tammikuun puolivälissä eräänä iltana sitten sattui vakavia asioita. Kaikeksi onneksi lapset silloin jo olivat ehtineet makuulle; heidän mielikuvitukselleen jäi riittävästi työtä niistä välttelevistä tiedoista, joita heille sittemmin annettiin.
Lelu parka makasi pitkällään ja valitti, me katselimme sitä seisaaltamme ja valittelimme mukana. Pentu oli tietysti kovin suuri, kuinkas siitä pieni olisi tullut sellaisten hotkojen kanssa. Voi Lelu parkaa… Minä lähdin pois ja jätin naisväen vuoteen viereen. Kun puolen tunnin päästä jälleen tulin, oli asia kehittynyt jo niin pitkälle, että pennun pää näkyi, kuollut, suuri vaaleanruskea pää. Mutta sen pitemmälle se ei meidän avullamme kehittynytkään. Me hikoilimme tuskasta ja yrityksistä, suurikokoinen ja roteva piikatyttö taisi itkeäkin, ja yön tunnit kuluivat puolille. Silloin me jätimme sen oman onnensa nojaan. Olin liian veltto ryhtyäkseni tappamaan Lelua.
Ja aamuun se oli selvinnyt. Sen vieressä matolla oli kuollut pentu, jota vain hiukan suurempi emo yhä intohimoisesti nuoli. Siinä oli pieni elämän pyöräys; kaikki solut ja kudokset oli luonto tuhlannut tuota puolinaista nuolemisen iloa varten, jonka kokematon emo otti täydestä. Likaämpäri oli pian perivä tuon sammuneen soluyhtymän. Aivan riittävä pohja samoille kysymyksille, joita »suuremmissa» yhteyksissä on tapana asettaa…
Lelun huumoriin oli nyt tullut pieni hento sivupiirre, joka säilyi viikkokauden, kun sen nisät hiukan ajettuivat. Lapsilla oli pieni punainen kumikoira, jonka selässä oli soiva reikä; kun sitä pusersi vatsasta niin se soi. Tätä leikkikalua Lelu nyt kantoi suussaan samalla vihaisesti luimistellen kahden puolensa. Kun ei kukaan nähnyt, vei se sen viereensä matolle ja asetteli osavasti turponeille nisilleen. Huolestuneen näköisenä se läähätti, kun ihmiset menivät viereen nauramaan. — Voi voi sitä äitiparkaa, kun nyt tuommoisellakin lapsella koettaa mieltänsä tyydyttää…
Sitten ei olekaan Lelusta enää muuta kerrottavaa kuin sen viimeinen elinpäivä, eikä meillä siitäkään ole juuri mitään tietoja. Mutta sen päivän elämykset ovat sittenkin jääneet omituisen ilkeinä minun mieleeni — alkuaan vallan muista syistä; Lelun katoaminen tuli vain niinkuin kukaksi kruunuun.
Olimme eläneet herttaisten mielikuvien vallassa ja tehneet somia suunnitelmia. Kun esikoisemme maaliskuussa täyttää viisi vuotta, pidetään lasten tanssiaiset. Kutsutaan kaikki paikkakunnan pieniväki, ne saavat leikkiä pirtissä ja niille tarjotaan jotain hyvää, Sellainen oikea ja säännöllinen seurustelu hienoine juhlatuntuineen vaikuttaa kehittävästi sekä meidän että muiden lapsiin, se jää sellaiseksi varhaiseksi ja kauniiksi muistoksi… No niin — määräpäiväksi sitä ei ehditty saada kuntoon, mutta auttoi se viikkoa jälkeenkin päin.
Kutsut lähetettiin ja juhlien edellisenä iltana lähdin minä, isä itse, kirkonkylään noutamaan erinäisiä leivoksia ja makeisia. Minun kävi vain puolittain niinkuin Nummisuutarin Iivarin; ostin näet selkäreppuni täyteen tavaraa enkä hukannut niitä. En luovuttanut niitä edes selästäni koko seuraavana yönä, vaan nukuin erään nuoren miehen sängyssä muutamia tunteja laukku selässä, nuori mies selkäni takana. Minun oli näet tarkoitus poiketa vain hiukan lepuuttamaan jalkaani tuohon ylen tuttuun paikkaan, jonka kantavieraaksi noina aikoina olin joutunut. Minulla oli huonot asiat ja ne saattoivat minut noina köyhimpinä vuosinani monenlaisiin seuroihin.
Aamulla oli siis pussi yhä selässäni ja minusta tuntui siltä kuin olisin makuuttanut itseään päivän pientä sankaritarta tuossa tupakansavuisessa pöksässä kahden juopuneen miehen puristuksessa. Sankaritarta, joka oli paneva ylleen ihka uuden kauniin kolttinsa, mutta odotti sitä ennen kotiin Pappaa ja hänen tuomisiaan. Oli kärsivällisesti odottanut eilisillan myöhäiseen, kunnes uni petti. Ja nyt oli kello kymmenen tänä päivänä, jona piti leikittämän kauniita, muistoon jääviä leikkejä…
Synkästi hymyillen astuin keittiöön, luovutin laukkuni ja etenin mitään sanomatta toisiin huoneisiin. Lapset kohtelivat minua ystävällisesti, pyrkivät syliin ja laskivat kättä kaulalle. Olinpa kuitenkin, herran kiitos, taas kotona. Mitä on kello? Jo kaksitoista. Kolmen aikaan niitä rupeaa tulemaan. Päivä vaan on niin sekava ja omituisen enteilevä — eilen illallahan minä noille asioille lähdin. Minusta tuntui, että talo ei ollut ollenkaan valmis noitten pikkuvieraitten tulla.
Eikä se ollutkaan — missä sitten lieneekin vika piillyt. Lapsia tuli niinkuin jollekin koulutunnille, talollisten, mökkiläisten ja ammattilaisten lapsia paremmissa vaatteissaan ja kasvot maireassa hymyssä. Ne yrittivät liikuskella pirtissä omin päinsä ja pienen emäntänsä opastamina, mutta arkaa ja saamatonta se oli. Minä, itse setä, en paljoa saanut olleeksi siellä. Minua kiusasi niinkuin jonkinlainen lyönnin jälkikajo. Päivä ei päässyt aamulliselta asteeltaan vaikka ilta hämärtyi. Mieltäni käänsi ellottava sääli viisivuotiasta lasta kohtaan, joka uudessa puvussaan koetti olla onnellisen ja viehkeän näköinen. Kun hänellä nyt kerran oli ne kauan puhutut ja hartaasti odotetut tanssit.