Kaikki mikä menee huonosti, alkaa lopulta mennä vieläkin huonommin. Joukkoon oli joutunut muuan hiukan liian iso vieras, jota jostain syystä pidettiin lasten kirjoissa. Hän lienee jo aikaisemmin yritellyt tyttökoulua, mutta olikin sitten joutunut takaisin kansakouluun, kun hänen vanhempansa saivat toimen tällä paikkakunnalla. Tämä neidinalku siellä sitten kuului ottaneen johdon käsiinsä ja pian eroitti korvani »heilaa», »kultaa» ja »hulivilipoikaa». Tuo kuhiseva joukko eri-ikäisiä tylleröitä »meni» pian parasta rytkypiiriä. Olin erinomaisen tyytyväinen, kun lapseni vihdoin pääsivät vieraistaan ja olivat yksinään omassa kodissaan. Synkkä, luonnoton päivä ja ilta, jolla ei ollut mitään luonnollisia suhteita taaksepäin eikä eteenpäin…
Ehkä joku sanoi siinä lapsijoukon lähdettyä, että missähän Lelu on ollut koko ehtoopäivän. Ehkäpä sitä huudeltiinkin ja kun ei mitään kuulunut, arveltiin sen olevan eräässä tutussa naapurimökissä, johon se joskus ennenkin oli jäänyt yöksi. Minä en tiennyt mistään muusta kuin levosta. Uni oli minulle vastenmielistä, mutta valvominen vieläkin vastenmielisempää. Ei olisi ollut hullumpaa nukkua vaikka iäksi.
Seuraavana päivänä Lelua tiedusteltiin lähipaikoista. Mitä useampi kieltävä vastaus saatiin, sitä varmempia oltiin olevinaan, ettei se kaukana ole. Lausuttiin syvällä vakuutuksella sellainenkin lohdutus, että kyllä se jossain on. Minä olin niinkuin astia, joka särkymisen jäleltä on miten kuten taas kopisteltu ehjäksi, mutta on vielä tyhjä, menetettyään kaiken sisältönsä. Liikuin, hengitin ja ajattelin — siinä elämykset. Että tuho oli tullut Lelulle, siitä olin aivan varma, melkeinpä kiitollinen. Tarkkailin vain salavihkaa lapsiani, että olisiko niiden kohdalla vielä jotain tulemaa odotettavissa, vai päästiinkö lastentanssiaisista sillä, mitä oli sattunut. Suloista olisi ollut tietää, että joku luonnonturma oli tuon pienen olennon vienyt. Ainoa mikä minua kalvoi, oli epäilys, että joku ihmisolento oli sen surmannut. Muistelin varmasti nähneeni sen eilen iltapäivällä juosta raputtaneen tietä tuonne päin, ja että minulla muka oli ollut jokin tiedoton pahaolo sitä nähdessäni. Jos se on jonkun sällihummerin työtä, niin minun kidutukseni on jatkuva pitkälle…
Kevät eteni tuttuine suloineen, keskipäivisin pirtti jo lämpeni auringosta. Hanget rappeutuivat; niiden kauneudessa oli aamuin ja illoin hiukan eleeginen sävy. Nyttemmin kuudennella oleva tyttölapsi toisti silloin tällöin: »Silloin kun olivat minun tanssiaiseni —». Silloin tällöin myös itsekukin meistä unohtui ikkunaan katselemaan etäisille, mustuville teille. Joku huusi pirtistä: »Nyt tuolla jäällä menee juuri semmoinen koira kuin Lelu» — ja sitten kaikki katsomaan ja arvelemaan. Oli jo kulunut kolmatta viikkoa Lelun katoamisesta. Minä olin tutkistellut ympäristöä ja pannut sanomalehteen ilmoituksen, jossa luvattiin naurettavan korkea palkinto kadonneen löytämisestä. Minulle oli elämän kysymys, oliko sen tappanut joku ihminen? Kaivo nyt kyllä oli semmoinen kuin se oli, kehyksetön, aukko vain laudoilla peitetty ja niistäkin oli piika syksyllä jättänyt yhden pois lakatessaan siitä vettä ottamasta. Siitä Lelu kyllä olisi mahtunut, mutta — pohjassa oli ehjä kaunis jää. (Niinkuin se ei sen vuoksi olisi voinut siellä olla! Mutta minä toivoin löytäväni ihmisen, joka oli sen tappanut.)
Ja toivorikkaat näkemykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Meidän ohi rantaa pitkin meni muuan hylätty tie, jota joskus talvella oli vain vähän aikaa tilapäisesti käytetty. Eräänä raukeana iltapäivänä juosta lipitti sitä pitkin pieni musta koira. Emäntä huomasi sen ja toivon riemu tulvahti hänen ylitsensä. »Voi voi katsokaa nyt, kuinka se raukka on väsynyt.» Samassa hän jo oli pihalla innokkaasti huutamassa ja maanittelemassa. Vähältä piti, etten minäkin jo langennut toivoon. Vieras koira kumminkin juosta lötkötti talon ohi kääntäen vain hiukan päätään innokasta huutajaa kohden. Sen jälkeen ei Lelua enää »nähty».
Minä olin sitten jälleen kirkolla viimeisillä jääkeleillä, tällä kertaa aamupäivällä. Istuin kyllä taaskin saman nuoren miehen asunnossa ja niinikään laukku selässäni. Olin nauttinut vain hiukan spriitä kahvin kanssa ja ääneni oli vallan selkeä, kun menin puhelimeen vastaamaan. Kotoa vain emäntä pyysi tuomaan kauppiaalta vielä jotakin, jonka hän oli lähteissäni unohtanut.
— Jo Lelukin löytyi, sanoi hän sitten.
— Mistä?
— Kaivosta. Samuli löysi.
— Vai niin.