— Kai sinä tulet kotiin piakkoin?
— Kyllä, minä lähden heti.
Hänen äänensä oli tällä kertaa asiallinen ja suopea, vaikka hän ei pitänyt siitä, että minä poikkeilin tuon nuorenmiehen kortteeriin.
Olin sen verran elähtynyt, että jäällä tullessani hyräilin hyvin korkeassa diskantissa taivaan täyteistä päivänvaloa kohti. Oli melkein kuuma, sulava jäälakeus piti hiljaista sihinää. — Elämän tarina, mietin minä kurkottaen päätäni yhä kimeämpään hyräilyyn. Sellainen kokoon kiertyvä tarina elämä ja oleminen on… Kun vaan osaisi sen kerran oikein ihmisille kuvata.
Suuri onni oli tullut osakseni tänä ihanana huhtikuun päivänä. Minun oli kovasti ikävä Lelua, mutta se oli sellaista miellyttävää nautinnollista ikävää. Lelu oli kuollut inhimillisen hulttiomuuden uhrina, ei inhimillisen ilkeyden, niinkuin minun synkkä pohjaminäni oli olettanut ja melkein toivonut.
Lelu sai maata siinä kivijalan vieressä siihen asti, kunnes maa suli. Siinä sitä katseltiin — kuinka se näytti pitkältä nyt ja kuinka sillä oli pienet verisirkumat lepoon pysähtyneissä tutuissa suupielissä. Lapset eivät itkeneet. Eivät aluksi edes silloin, kun me sitten sitä hautasimme. Minä tahdoin kumminkin, että he kokisivat liikutuksen — ja sanoin jotain.
— Sinne Lelu nyt pannaan.
— Mammuuko se siellä? kysyi nuorempi.
— Mammuu, eikä nouse koskaan enää.
Silloin vanhempi poistui muutaman sylen päähän ja jäi sinne seisomaan pää pois päin kumartuneena. Nuoremman silmät vettyivät siinä katsellessa.