PÄIVÄKIRJAN LEHTI.
Tämä joulukuun 16 päivä 1924 — tällä kertaa nuorimman, muutaman tunnin ikäisen lapseni syntymäpäivä — on aamustaan alkaen ollut minulle voimakkaan tunteen päivä. Toivon hartaasti, että aikojen kuluttua voin suullisesti pakista tästä päivästä tuohon tavanomaiseen, keveään ja hiukan humoristiseen tapaan, jota käytetään selostaessa menneitä voitettuja vaikeuksia. Tällä hetkellä aukoo mielikuvitukseni yhtä kerkeästi näköaloja synkkään kuin valoisaankin päin. Sanotaan, että päiväkirjamuoto on kirjailijalle helpoin. Se voi sitä ollakin — mutta varmasti sillä on omat vaikeutensa. Ennenkuin ihminen voi sanoa, mitä hän todella tuntee, on hänen käytävä taistelu, jota ei jokamies voittajana läpäise.
Päivä on ollut tavallinen kostea ja puolipimeä joulukuun päivä. Olen ollut työssä, josta saan palkkaa, istunut huoneessa, jonka akkunasta näen tallatun pihan vanhoine puutarhoineen ja monine portaineen. Siellä liikuskelevat minun lapseni toisten samanikäisten seurassa, joista en tiedä keitä ovat — en tunne vielä kunnollisesti heidän vanhempiaan — ei ole aikaa tuttavoida, kun käy työssä. Mutta minusta tuntuu siltä kuin minun lapseni olisivat siellä liikaa, niinkuin olisivat ne maanpakoon häätyneitä, joita joko säälitään tai vierotaan.
Päälläni pauhaa tehdas — kirjatehdas, joka hiljaisista kammioista välittää hiljaisten ja näkymättömien taistelujen tulokset toisiin hiljaisiin kammioihin: tekijöiltä lukijoille. Siinä pauhinassa on minulla yksi piiskuinen kohta hoidettavanani, on tuoli istuakseni ja pöytä kyynärvartteni nojata.
Ja tuolla, noitten akkunoitten takana on minun väkeni ja talouteni sijoitettuna. Se ei hallitse siellä muuta kuin seinien, kattojen ja lattiain rajoittamaa ilmapiiriä, josta maksan vuokraa — ei pihoja eikä polkuja, niinkuin vielä taannoin maakylässä omilla mannuilla. Asumme kaupungissa ja minä käyn työssä.
Lukemattomia kertoja olen tämän päivän mittaan katsellut työpaikkani ikkunasta siihen ikiomaan, jonka takana väkeni asuu. Koko aamuruokavälin minä jo katselin ja odotin merkkiä. Kun tulin aamiaiselle, kello yksitoista, menin muitten huoneitten läpi suoraan siihen huoneeseen, jossa tiesin lasteni äidin oleskelevan. Siellä hän istui sängyllä laimean ja odottelevan näköisenä, seuranaan nuorin, vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, jonka kiltteyttä hän väsyneellä äänellä kiitteli. — »Joskus se vaan pyytää 'tyllin', mutta kun huomaa, että hänen on siinä epämukava olla, niin taas menee lattialle… Toiset ovatkin olleet pihalla — joku siellä jo tönäsi pojan nurin, mutta ei ollut sentään sattunut.»
— Entä omat asiasi?
— Hiljallensa muistuttelee, mutta ei vielä mitään kiirettä ole.
Söin aamiaiseni, lepäsin ja menin taas työhöni katselemaan suuresta akkunasta pihaa, lapsia, erinäisiä portaita, outojen ja puolituttujen ihmisten liikuntoja tehtaan pihamaalla, vetisen sumeata joulukuun päivää — ja ennen muuta erästä ikkunaa pihan toisella puolella, mistä odotin merkkiä. Tein ja olin tekevinäni työtä, joka ei aina tuntunut työltä: suomensin saksalaista juttua, jota tarvitsin jonkin vapaaksi jääneen palstan päähän; hain kuvaa johonkin epämääräiseen tarkoitukseen, mylläsin tuntikaupalla vanhojen ulkomaalaisten lehtien suunnattomia röykkiöitä. Ympärilläni toisia miehiä kasvot vakavina tehden ja miettien jotakin, minkä perille en vielä ollut päässyt. Ja kaiken ympärillä koneitten pauhina — ja tuolla pihan laidassa muuan akkuna ja sen takana minun ihmiseni ja esineeni, joiden kotoiset piirteet olivat olleet varmoja ja lämpöisiä toisissa tutummissa oloissa.
Päivä kuluu jollakin vauhdilla, joka on minusta riippumaton; on enää puoli tuntia työaikaa. Nyt ilmestyi ihminen ikkunaan, seisoo siinä ja liikuttaa hiukan verhoa. On taas hiljaa ja sitten taas liikuttaa. Nousen tuoliltani ja menen tämän oman akkunani ääreen. Nyt hän viittasi kädelläänkin. Hän näki minun poistuvan akkunasta ja sitten hetken päästä tulevan pihalle tavallisesta ovestani rauhallisesti ja hätäilemättä. Sitten minä taas katosin hänen näkyvistään — hän sai kuulla ovien käynnin, lähestyvät askeleeni, kun sivuutin muun väkeni — ja vihdoin katsoimme toisiamme levollisesti silmiin. Puhuimme välttämättömät puheet ja sitten lähdimme. Keveästi ja sivumennen äiti hyväili nuorinta lastaan. Sillä on ilkeä yskä keväällisen hingun jäleltä ja luuston kehittyminenkin on hiukan epäilyttävällä kannalla, vaikka sen taudin nimeä ei oikein ole tahdottu tunnustaa.