Me vanhemmat menimme katua pitkin tiettyyn suuntaan ja aikaisemmin syntynyt lapsilauma jäi sinne kahden naisihmisen kanssa noihin äsken saatuihin suojiin. Tällainen siis taaskin oli se vaellus, jota kohden kuukausia on kuljettu — kuukausia, jotka ovat sisältäneet runsaasti sitä, mitä avioelämä sisältää: tuskaa ja riemua, hymyä ja kyyneliä.
Minä palaan yksinäni, vastenmielinen jännitys olennossani yhä lisääntyy. Minusta tuntuu siltä kuin tapahtuisi nyt jo parhaillaan jotain pahaa, jota minä vaan en kykene näkemään. Katua rientäessäni painuvat pikkukaupungin harvat liikkujat entistäkin vieraammiksi — on kuin joku aistimistani olisi turtunut ja tajuaisin heitä vain puolittain. Oli vahvimmillaan tuo epämääräinen tuskanpaine, jonka monet tuntevat.
Nousin samoja portaita kuin äsken; nyt niillä vaan oli paljon pimeämpi. Kaiketi senvuoksi koneitten kiihkeä älytön sätkytys oli kuuluvinaan mahtavampana, se ikäänkuin hätyytti minua sisälle asti.
Lapset olivat kaikki yhdellä taholla, nuorin hiukan itkeskellen jakkaralla istuvan »tädin» sylissä. Toiset taas olivat ikäänkuin liian vilkkaita; minua ärsytti, etteivät ne tajunneet tilanteen vakavuutta. Menin niiden ohi jonnekin ja palasin taas. Istuin myöhästyneeseen ruokapöytään ja söin näön vuoksi.
En enää muista, kuinka lopulta tulin tajunneeksi, että nuorimman silmät eivät auenneet. Se nojasi päätänsä hoitajan rintaan, valitteli ja puheli joitain senikäisen sanoja. Se huusi minua, kun kuuli ääneni, kurotti käsiään tyhjään ilmaan ja itki. Otin sen syliini ja kävelin. Silmät eivät auenneet.
Tuohon vasempaan silmään sitä oli toinen lähinnä vanhempi äsken hiukan tyrkännyt, mutta ei sen pitänyt niin sattua. Hermostuneena minä kuljen lapsi sylissä ja moitin: kun ei nyt senvertaa voida katsoa, etteivät veisi toisiltaan silmiä nyt tällä aikaa, kun äitikin on poissa. Se on loukkaavaa puhetta, he ovat kyllä katsoneet. Kuulen kaikenlaista selitystä, jota mieleni ei ota vastaan: että se jo syödessäkin samalla lailla porasi silmät kiinni, mutta sitten ne taas aukenivat. Kysyn, oliko se ennen sitä tyrkkäystä, ja saan vastauksen, jota en oivalla; kysyn hetken päästä uudestaan, enkä vieläkään tiedä kuinka ja koska kaikki tapahtui. Kuljin lapsi sylissä. — Oli tämäkin nyt taas! hoki suuni, mutta mielessäni paisui jokin käsittämätön tarmo. Minä ikäänkuin tunsin, kuinka ympärilläni kaikkein tiiviimmässä nykyhetkessä ja yhä lähempänä vaani jotakin, jota minä en ollut näkevinäni. Se ikäänkuin sieppasi minulta joka silmänräpäyksessä pois jotain ja katsoi alta päin, enkö jo huomaa. Mutta minä pidin kiinni tarmostani. — Mitä on kello? Jo neljättä tuntia on äiti ollut siellä, jonne hänet saatoin. — Ja sylissäni olevan lapsen asia kiiti omaa vauhtiaan. Tyrkkäysjuttu oli vähäpätöinen; tämä oli jotain muuta, jonka aika oli tullut. Lapsen huulet pinnistyivät oudosti ulospäin niinkuin vanhan mummon, ja pää oli hiukan hervoton…
Pelkäsin lääkäriä, kun hän tuli, sillä ymmärsin kyllä itsekin asian. Teki melkein mieleni pidättää hänen kättään, kun hän hapuili vielä hiukan auki olevaa päälaen aukkoa. Lapselle pantiin kuumahko kääre, tunnin päästä sitä oli määrä muuttaa. — Se voi saada yöllä kouristuksen, sanoi lääkäri ja antoi ohjeet siltä varalta.
On lopultakin tullut kunnollisesti yö. Äidillä on terve poika siellä, missä hän on. Iloinen ja ystävällinen ääni on sen äsken minulle ilmoittanut. Äskeinen nuorin, nyt siis lähinnä nuorin, makaa lämpöisessä kääreessä ja näyttää rauhoittuvan. Ehkä tästä vielä aletaan elää — kun nyt päästäisiin aamuun asti.
Vihdoin viimein minäkin asetun makuulle, yksinäni salin sohvalle. Jännittynyt epämääräinen tarmo on vielä jälellä, unen tulo viipyy. Tuijotan huoneen ilmaan, johon ulkoa katulampusta leviää heikko himmerrys. Huomaan, että käteni ovat ristissä rintani päällä ja että hiljalleen lause lauseelta käyn läpi Isämeidän rukousta. Kuinka suuri ja yksinkertainen sen sisältö onkaan ja kuinka helposti se soveltuu minun, vanhan materialistin ja monistin katsomuksiin ja näköaloihin… Muovailen siinä seuraavat mietelauseet: Olen materialisti, aineen tunnustaja, mutta niin lapsellinen en ole, että kuvittelisin tietäväni ja tuntevani kaiken, mikä ainetta koskee. En usko ylenluonnollisiin, mutta tekisin itseni naurettavaksi, jos kuvittelisin ihmisen joskus pääsevän kaiken sen perille, mikä on luonnollista.
Tässä odottelen unta jaksaakseni aamulla mennä työhön. Kolmen metrin päässä minusta, kadulla seinän takana viivyskelee pari ihmistä; sieltä kuuluu naisen naljailevaa kikatusta ja hiukan humaltuneen miesäänen maanittelevaa supatusta. Varpaillani hiipien käyn katsomassa, kuinka voi sairas lapseni. Kun se hengittää jo rauhallisesti eikä tunnu kuumalta, riisun siltä hiljaa kääreen, palaan takaisin vuoteeseeni ja ryhdyn uudelleen erittelemään Isämeidän rukousta ja tutkimaan, kuinka se soveltuu minun maailman- ja elämänkatsomukseeni. Akkunan takaa ovat naljailijat jo kadonneet. Ajaton hiljainen yö vallitsee.