TAISTELU ELÄMISESTÄ

eli

Viimeinen lihamatka.

1.

Kirrenmaassa noustiin aikaisin tänäkin helmikuun pakkasaamuna. Ei se mitään outoa senpuolesta ollut. Suuremman ja vanhemmankin talollisen on oltava aamusta pystyssä, jos hän aikoo talossaan pysyä ja lastensa omaisuutta lisätä. Omaisuus, omaisuus, se humisee suurena ja valtavana aatteena, synkkänä ja kiroiluttavana, joskus riemastuttavana, talojen ja tönöjen yllä. Täytyy tienata, että elää ja saa omaisuutta. On hyvä, että saa omaisuutta itsellensä, kaikessa hiljaisuudessa ja joka käänteessä keinoja tarkaten, mutta yhtä tärkeätä on, että toinen ei saa tai että saa sitä toiselta pois. Tällä paikkakunnalla, tässä maailmassa tienataan yhteensä se mikä tienataan ja on omaisuutta se kuin sitä on — kysytään vain kuka tienaa enemmän ja kellä on enemmän. Lait ja asetukset — kyllähän tavallinen mies ymmärtää, että ne ovat tarpeelliset. Ne ovat siinä sivussa jonkinlaisena kolmantena mahtina ihmisen ja maailman välillä. Maailma, se on kaikki nuo omaan pihaankin näkyvät maat ja mannut väkineen ja metkuineen, tehdas paperinajoineen, lahtikaupat ja viinapelit. Ihminen, se on Kirrenmaan Vihtori, joka pääsi tähän asumukseen naimisen kautta ja sitten haki itsenäisyyden. — Mutta lait ja asetukset, ne ovat sellaista isoa ja lapsekkaan vihaista, josta ei tiedä kuka niiden takana oikein on ja joita on ikäänkuin maanitellen kierrettävä.

Sellaista on oleminen, tuo salaperäinen juttu, joka joskus jollain paluumatkalla hiukan aatteluttaa, noin ikään panee silmät töllöttämään hevosen hännän juureen, kunnes hevonen pysähtyy, jolloin käsi nykäisee ja kurkku ärähtää — ja sitten tuntuu tympeältä jatkaa samaa töllötystä, kun hevonen pysähtyikin luonnolliselle asialle. Ehtoo tulee ja täytyy vielä tappaa se mulli.

Sen joulukuun yön jälkeen, jona poliisi hävitti Kirrenmaasta viinavehkeet [katso kokoelmasta »Maan tasalta» kappaletta »Talvinen turtumus»], on Vihtorilla ollut kaikenlaista muuta tienaamisen keinoa, ajoja ja vähin lahtikauppaa. Tuli talonäijänkin kanssa kinoja sen sakkosumman osittamisesta. Se pirun möhömaha oli saanut vihiä siitä pullosta, joka säilyi taikinapuntussa ja jonka Vihtori oli myynyt tehtaanpomolle joulunpyhinä. Tuli oikein aika selkkaus, kun äijä sanoi Vihtorille, että sinä olet myynyt mun viinani ja Vihtori sanoi, että mennään poliisin puheille. Oli onneksi ehtinyt jo sentään Vihtorille maksaa sen kaksi kolmannesta sakosta, minkä oli ottanut vastuullensa silloin, kun Vihtori sen rojuhommiin ensin rupesi. Mutta välit olivat rikki ja Kirrenmaan Vihtorin elämä muutenkin vähän lamassa.

Tässä jälkeen joulun hän oli ruvennut yrittelemään lahtikauppoja ja joskus päässyt hiukan vetäisemäänkin niillä. Oli kyllä työlästä kilvoitella vanhojen kokeneitten karjahuijarien kanssa; ne osasivat ostaa ja ihmiset myivät niille mieluummin. Joskus sattui, että kun Kirrenmaa oli luvannut mullista kahdeksansataa ja räntyn takaisin, niin otti Reileen Kassu sen paria viikkoa myöhemmin seitsemällä ja puolella ränttyineen päivineen. Kerran vain oli Vihtoria luonnistanut oikein hyvin ja senkin kaupan tähden hän vainusi pikemmin tulleensa naurunalaiseksi kuin saavuttaneensa arvonantoa. Hän oli saanut puolihonkkelilta Kutinperän Jussilta lehmän semmoisella hinnalla, että pisti siitä Tampereella omaan pussiinsa seitsemättäsataa markkaa. Jussia naurettiin ja joku liuhupartainen asiain tarkkailija puhua jaskutteli, että semmoisen kaupan voivat kunnanmiehet purkaa. — Kyllä kai, kun sen kaupan oli tehnyt tavallinen köyhä mies, eikä joku rahoillaan leveilevä ammattisaksa.

Teurastamisen taidon oli Vihtori oppinut sattumalta — tai oikeammin tullut huomaamaan, että hän siihen pystyy. He olivat kerran ostaneet elikon jostain korpimaasta ja kuljettivat sitä kärryjen perään kytkettynä kotia kohden. Oli syksy ja maa kovalla roudalla, minkä vuoksi eläimen jalat lienevät kävelystä heltyneet — niin sitä ainakin jälkeen päin selitettiin. Se alkoi puolimatkassa vikuroida. Vihtori oli perillä saanut hiukan väkevää päähänsä ja kun akka siinä vieressä vielä höpötti, ärtyi hän elukkaan silmittömästi. Lehmä heittäytyi makuulle routaiseen tiehen, mies ärjyi ja löi sitä, hevonen säikkyi ja kiskoi kiskomistaan, jolloin eläin silmät pullollaan ähkyen ja ölisten laahautui mukana. Aliina voivotti: kun ei ole ketään, joka tuota hullua edes hillitsisi… tapa äläkä rääkkää. — Niin tapankin, huusi Vihtori ja löi eläintä niin, että se meni tainnoksiin… Eihän siinä enää muuta ollut tekemistä kuin kurkut poikki, että lihat edes sai.

Tämä miehen vihan ilmaus maksoi Kirrenmaan pariskunnalle aika summan, sillä elukka oli nuorehko ja aikaisin kantava. Mutta siitä oli se hyöty, että Vihtori innostui teurastamiseen, ja Kutinperän Jussin lehmä korvasi joka tapauksessa rahallisen vahingon. — — —