Oman mullinsa lihoja Kirrenmaan Vihtori tänäkin varhaisena helmikuun pakkasaamuna lähti Tampereelle saattamaan. Hän oli sen jo eilen tappanut ja tehnyt työksi; kuorma odotti valmiiksi köytettynä tallin solassa. Kun hän monta kuppia kahvia juotuaan nyt tuli kuorman viereen, tunsi hänen leppoisa aamumielensä jonkinlaista lapsekasta kiintymystä tuota kuormassa olevaa ruhoa kohtaan. Oli turvallista ja tukevaa, kun näin sai nauttia elikostansa kaiken edun. Ei tarvinnut antaa kaiken maailman haalareille välittäjäisiä.

Aamu oli tähtikirkas ja kuun viimeinen vaihe loi maisemaan hienon himmeän valohäivän. Lumi narisi kiukkuisesti jalaksen alla ja pakkasilma puristi silmiä ja sieraimia. Oma kylä nukkui vielä kokonansa; ei valon tuikkua eikä savun häivähdystä näkynyt mistään. Yksinäisellä ajajalla oli sellainen hieno tunne, että nyt voisi jossakin mutkassa tekaista jotain sellaista, josta ei saataisi selkoa… Vaikka toisekseen — kyllähän kylä sen tietäisi, että minä tänä aamuna aikaisin liikkeellä olin… Mutta sittenkin oli kovin viehättävää ajaa nukkuvan paikkakunnan läpi, noiden erilaisten talonäijien ja heidän olikkeittensa ohi. Ne olivat ikäänkuin turvattomina siinä tarkan silmän pideltävissä. Oli niinkuin olisi sittenkin saanut niistä hituisen itselleen, kun pääsi niitä näin varkain katselemaan.

Tuossa pytingissä se nukkua röhöttää Huikun äijäkin, entinen oman talon äijä — Vihtori oli näkevinään, kuinka sen maha on lötköllään siellä sängyssä sen vieressä. Ja kaikki Huikan äijän monet metkut — kuinka se asuu taloaan täällä ja Tampereella, kuinka mahdottomasti se trokasi niinä hyvinä vuosina, kuinka se tekee metsäkauppoja ja suuria urakoita — kaiken sen Vihtori nyt häiriytymättä näki siinä edessään. Siitä kertoivat navetan sillat, aitat ja pytingin kuistit kalveassa aamukuutamossa. — Pieniä sille ovat semmoiset viina-afäärit kuin ne taannoiset minun kanssani — ja siksi toiseksi: eihän nyt enää omankeittoinen kannatakaan, kun ulkolaista on ruvennut saamaan niin mahdottoman halvalla. On ne urakoita nekin, kun kymmenenkin tuhatta litraa mies menettää eikä ole siitä millänsäkään. Semmoisiin sitä pitäisi päästä — ja kaikenlaisiin kauppoihin, niinkuin tuo Huikun äijäkin. Kirrenmaan Vihtorin aamuraikas mielikuvitus kiihtyy: hän arvioi omaisuuttaan ja kuinka paljon se on kasvanut siitä kun hän Kirrenmaahan tuli, se kasvaa vieläkin — tällä lahtikaupalla; täytyy lähteä oikein kiertämään korpimaita, kyllä sieltä mullikkaa lähtee vielä minullekin, suurina karjoina niitä minäkin vielä Tampereelle vien, niinkuin Reileen Kassu… Ja hän näki itsensä vain maantiellä matkalla Tampereelle ja sieltä takaisin, sellaisena äänekkäänä karjakauppiaana, jota ihailtiin ja varottiin, ja reessään hän noilla matkoilla näki muutakin, piilossa heinien alla, astioita. — Ei, ei meillä polteta kotona enää, ei se kannata. Ja hänen mieltänsä etoivat ne tähänastisetkin keitokset.

Musta oli astellut hiljalleen Huikun nurkissa ja oli nyt tulossa ahteeseen, joka kylän vainioilta lasketti jäälle. Siitä ahteesta, juuri tuosta noin, oli Huikun äijä kerran löydetty puolikuolleena, housut kintuissa lakittomin päin. Silloin oli kylä sen päivän odotellut Huikun äijän kuolemaa, mutta vironnut oli iltapuolella, kun hierottiin viinalla sisältä ja ulkoa. Se oli kapinan jälkeisenä talvena, juuri parhaana trokausaikana… Kuolema — silläkin lailla se voi tulla. Kirrenmaan silmä tuijotti hevosen hännän juureen ja aatos kulki kummallisia teitä. Tuntui ihan siltä, kuin Huikun äijä todella olisi silloin kuollut ja tämä sen myöhempi eläminen ja Vihtorin kanssa riitaantuminenkin olisi vain jonkinlaista unta. — Minäkin kuolen, olen jo yli neljänkymmenen — ja Aliina kuolee ja lapset.

Sitä kiireempi on — Musta sai nykäisyn ja käskevän urahduksen. — Minun omaisuuteni, se on semmoinen niin, ja vielä on tienattava, tienattava. Kuolema — se on sinne kirkkoon päin ja pappeihin, joille maksetaan palkkaa äyrityksen mukaan ja sitten vielä manttaalista eriksensä jyviä. Se on sitä semmoista, joka kiukuttaa työmiestä, kun noin ikään sakissa seisoskellaan, työhousut hiukan rutkullaan, kintereet kaarellaan ja hartiat rysyssä, poltellaan ja syljeskellään asiallisia sylkyjä… Mutta kuoleman lähestyessä on kumminkin saatava Herran ehtoollinen, silloin kun urakat ja tienaamiset eivät enää tule kysymykseen. Kun riski työmies huohottaa sängyssä ja ämmän äänellä vastaa nuoren puhdasposkisen papin kysymyksiin, mies, joka vielä taannoin joi sahtia ja söi sian läskiä, teki petonkitöitä ja elätti ämmää ja sille tekemiään mukuloita. Silloin on papin aika ja siltä varalta sen pitää olla. Eivätkä vanhat vauraat talolliset juuri koskaan kiukuttelekaan pappeja vastaan, vaan pitävät niitä erinomaisessakin arvossa, ajaa könöttävät taativehkeillään pyhänä kirkkoon ja järjestävät taloihinsa raamatunselityksiä. Ja kun joku viheliäinen mökinäijä on kuoleman kielissä, tulee sellainen talollinen isännän käppyrä kuiskuttelemaan hänen korvaansa jumalansanaa, tshäh… Ja kyllähän ne pirut sitä hartaudesta tekevät, vaikka sanotaan, että ne vaan kirkkoa kannattavat työkansan pimittämiseksi. Herrat sillä lailla tekevät — pilkkaavat ryyppyseuroissaan jumalansanaa pahemmin kuin ikänä maailmansällit, mutta maksavat kumminkin kalliit kirkonmaksut. Ja siksi toiseksi — ei suinkaan, jumaliste, tänaikaista työmiestä pappien pakinoilla pimitetä. Jollei olisi sitä kuoleman edellä käypää imelää heltymistä, niin ei suinkaan työkansa pappeja olisi tähänkään asti elättänyt, saati enää nyt. Sitä se on, kun elämä on semmoista kuin se on: että pitää tienata, mutta ei oikein tiedä mitä varten. — Noh, siinä!

Kirrenmaan Vihtori tuli kirkolle, jossa virran vuoksi oli noustava jäältä kylään. Siinä nuo pitkät jäämietteetkin katkesivat. Kotikulmakunta oli jäänyt kauas taakse, täällä olivat jo ison maailman ilveet. Täällä sai reisumies katsoa eteensä, ettei päästy jymähyttämään. Täällä oli kulussa sälliä jos jonkin moista. Ei tosin näin aamupuhteella ollut erikoisempaa hulinaa, mutta ehtoolla paluumatkalla sai pitää varansa. Silloin saattoi syöttöpaikassa helposti kadota hevosloimi tai riimunvarsi ja metsätaipaleella saattoi saada vantiksilleen kulkumiehen, jonka puukko oli höllässä tupessa.

Muitakin kaupunkiin pyrkijöitä näkyi kirkonkylässä. Pitkäksi roikaksi lyöttäytyen ja toinen toisiaan silmäillen miehet laskettivat kylästä jälleen jäälle virran petollista alajuoksua kaukaa kaartaen.

2.

Kirrenmaan Vihtori on myynyt mullinsa ja saanut siitä hyvät hinnat. Jokin sininenäinen ylösostaja, jonka nimeä hän ei vielä tiennyt, oli tehnyt kaupat ja sitten oli viety lihat halliin, jossa ne oli ottanut vastaan ja maksanut hänelle niinikään outo nuori mies, suustansa aika mohlike. Oli hiukan epäilyttänyt koko se sakki, mutta rahat olivat selviä seteleitä ja muutenkin olivat makeilleet. Ryyppyjä olivat tarjonneet ja herramaisempi oli puukollaan kietaissut kappaleen raakaa lihaa mullin reidestä, syönyt ja kehoittanut isäntääkin syömään. Mutta Vihtorilla oli ryypätessään koko ajan lähtö mielessä. Hän piti silmänsä auki — jos tässä juottamalla aiotaan miestä pestä, korttipeleihin tai muihin metkuihin huijata, niin petytte. Ja penniäkään menettämättä pääsi Vihtori rekeensä ja kadulle, siitä Patterin ahteelle ja Pispalaan. Hän ajoi lujasti; täällä esikaupungissa saattoi vielä vaara vaania, voi olla sakki vartoomassa, kun toiset ensin kaupungissa ovat viinalla valmiiksi pehmittäneet.

Mitään ei kumminkaan näkynyt ja tie sai vähitellen tavallisen talvehtoisen sävynsä. Oli viehättävää lojua reessä, hiljalleen laulaa jonotella jotain nuorenmiehen aikaista tanssilaulua ja kuvitella, kuinka hirveällä tavalla hän olisi Pispalassa nutistanut päällekävijät, jos niitä olisi ollut. Viinan lämpö virtasi suonissa ja täällä sopi päästää hyvä olo valloilleen. Päivän laskiessa oli pakkanen kiristynyt, oli varmaan tulossa talven kylmin yö, josta jälkeen päin puheltaessa sopi sanoa että minä olin silloin tulossa Tampereelta ja kuka ties kuinka olisi käynyt, jollen olisi lähteissäni vähän lääkinnyt. Siltä ja siltä sain ja kyllä kai niillä oli meininki juottaa sitä oikein täyteen asti ja sitten tehdä puhdasta, mutta minä sanoin, että ei pojat…