Maalaismiehen, joka on lunastanut torppansa itsenäiseksi ja saanut sen jo maksuunkin, ei missään elämänsä tilassa voi olla parempi kuin noin ikään kaupungista palaillessa, taskussa hyvä mullin hinta ja päässä hieno nousuhumala. Tunkkainen kotipirtti, rasittunut ämmä, ärtyisät mukulat — hän omistaa ne kaikki, mutta ne eivät ole tässä hänen piinanaan. Kaikki kuvitellut ja valmiiksi juonitellut tienestit luontuvat siinä hyvin mahdollisiksi, ihan niinkuin kaikki olisi jo tienattua. Mieli hersyy helläksi ja kiitolliseksi ja se ohjaksen nykäisy jonka hevonen silloin tällöin tuntee suupielissään, on pikemminkin hyväilyksi tarkoitettu. — Vihtori Kirrenmaa… on sekin että sakotetaan näistä viina-asioista, niinkuin tämä nyt olisi jokin rikos tämä minun oloni tällä hetkellä. Koska minun tämän parempi voisi olla?
»Hausk’ oli poian tanssutella toisen morsianta vaan…»
Hän oli aamulla virkeästi ajatellut kirkkoa ja pappeja ja kaikkea sitä. Nytkin ajatus hiljalleen lekotteli siellä päin, mutta paljon leppoisampana. Kuinka suloista olisikaan elää vauraana tukevana talollisena, kun rahoja noin ikään on sekä kotona että pankissa. Huoli siitä kuinka paljon niitä on, eihän talollinen semmoisilla isottele — niinkuin työmiesrumppi, kun kerran eläissään saa tuhatmarkkasen, niin sitäkös pöhnäpäissä näyttelemään. Talollinen ottaa lompakostaan silloin kun tarvitsee ja piirongin laatikkoon vie saadessaan. Elelee viikkonsa tassuttelee ja pyhänä menee kirkkoon. Ja siinä haaveellisessa tuijotuksessaan ja laulun joninassaan Kirrenmaan äijä käsitti, mitä siihen tarvitaan, että voi sillä tavalla ottaa kirkon, papit ja kaiken sen: siihen tarvitaan lompakko ja piirongin laatikko, joita sopii leppoisasti käsitellä viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, isästä poikaan, aina silloin kun tarve tulee. Kun semmoinen mies hankkii kuolemaan, niin on hänen hauska olla papin kanssa. Kun toimet on tehty ja emäntä tuo kahvia, niin on niinkuin sairaskin olisi aikalailla virkeämpi. Ja sitten parin viikon päästä on hautajaisissakin hauskaa. Siellä on rovastikin ja porisee isäntien kanssa sähkön hankkimisesta, maidon rasvaprosentista ja maapähkinäkakuista. Lämpöisissä, hyvin reilatuissa ja maalatuissa kamareissa…
Kirrenmaan Vihtorin mieltä karmaisi omituisesti, kun hän siinä ohessa ajatteli tavallista työsälliä — ja itseään. Huimaavat näköalat olivat aukenevinaan jossakin edessä päin ja alhaalla päin, työsällien ja, talollisten maailmat, ja hän itse oli ikäänkuin unohtunut pois molemmista. Hän oli jo sivuuttanut puolimatkan; humala alkoi laskea. Kun hän riuhtaisi hiukan ruumistaan, tuntui siinä vilunväreitä ja hevonen oli yltä päältä kuurassa. Nälkäkin oli. Hän nousi kävelemään, ajattelematta enää mitään. Reki narisi ja tähdet tuikkivat vihaisesti. Perässä näkyi tulevan hevonen ja kaksi miestä, mutta eivät pyrkineet ohitse. Oltiin jo sentään tutuilla mailla, olivatpa keitä hyvänsä. Mikä piru niillä oli reessäänkin? Kilpa-ajorattaat.
Ne olivat outoja, nuorehkoja miehiä, yllä muhkeat turkit, jalassa sirot varsisaappaat. Kumma oli, että sellaisilla tarkeni tässä ilmassa. Mutta iloisia tuntuivat olevan, puhe kävi soreasti ja vilkkaasti.
Yleisellä valtatiellä liikkuu kaikenlaista kulkijaa. On ensinnäkin junalta palaavia herroja, jotka vahvoilla hevosillaan ajavat täyttä ravia koko paripenikulmaisen matkan; juosten puuskuttaa hevonen hangessakin ajaessaan pitkien rahtijonojen ohi. Kuski ja herra könöttävät kumpikin yhtä liikkumattomina tyylikkäässä reessä — tekeepä pörhölakkinen kuski melkein komeamman vaikutuksen. Hän istuu korkeammalla ja sitäpaitsi on kadehdittavaa hallita nyrkeillään välkkyväkylkisen syöttilään menoa. Reen perässä istuvalla herralla on hiukan hapan ja kyllästynyt ilme, kun hänen näköaistimensa osuu noihin erilaisiin kulkijoihin, joiden ohi he ajavat. Siinä on palaavia paperin vetäjiä tyhjine lamuskoineen, viisikintoista hevosta jonossa, ja ne pojat eivät väisty tieltä tuumaakaan, eivät edestä eivätkä takaa päin. Jossain istuu kolme miestä samoilla lamuskoiUa, kaksi tiuhtiointa hevosta perässä, toisaalla taas kolme muuta kävelee yhdessä ryhmässä. Pari nuorempaa miestä kisailee. Yksillä lamuskoilla istuu vällyihin muurautuneena joku herran näköinen joka tahtoo käyttää halpaa kyytiä, ja perimmäisellä lamuskalla kököttää synkännäköinen akka, tyhjä potkukelkka sidottuna lamuskan kaiteesen. Sellaista on jäätiellä tuossa viiden kuuden korvissa, junalta palaavia ja paperimiehiä. Heistä on jäänyt kauaksi kaksi hämärän näköistä reisusälliä pussit selässä keveissä vaatteissa. Mistä he tulevat ja minne menevät ei tiedä kenkään ja jos kysyy, niin ei ole luottamista vastaukseen. Jonkun ajan voi tie pitkän matkan olla aivan tyhjänä. Sitten sitä ajelee parkkumivaatteinen talonisäntä täyteläisellä laiskahkolla hevosellaan. Sitten kaksi potkukelkkamiestä villapaidat höyryten — he ovat painaneet kaupungista asti, jossa ovat työssä. Moni heidät nähdessään tietää keitä he ovat, minne menevät ja mistä tulevat, tietävätpä vielä, millaisissa töissäkin he ovat Tampereella olleet ja kuinka kauan. Sitten tulee Kinenmaan Vihtori Mustansa kanssa. Häneen on liittynyt pari kilpa-ajokoijaria. He ovat hiukan herrastunutta ja sievistynyttä talollissäätyä. Vaatetus on hyvää ja kallista, mutta kädet ovat suuret ja vahvanahkaiset, sillä he tekevät työtäkin silloin tällöin huvikseen, terveydekseen. Hevosensa ainakin ruokkivat ja sukivat. He ovat kotoisin toisesta pitäjästä ja ovat menossa huomisiin kilpa-ajoihin kolmanteen pitäjään. — Kas, kas, Kirrenmaa saa niiltä ryyppyjä varsin ahkeraan.
Talvinen valtatie on ympäröivän inhimillisen yhteiskunnan pienoisnäytös. Pimeä ilta syvenee talviseksi yöksi; kuu viipyy. Teiltä loppuu joukkokulku, tie lepää; se ikäänkuin huokaisee, niinkuin vanhahko hiestynyt juhta pilttuussaan, kun tallin ovi on sulkeutunut ja ihmisen askel lakannut kuulumasta… Jos joku vielä tiellä liikkuu, on se yksilö, joka voimakkaasti kokee lepäävän tien tunnelman: jauhemaisen sohjon täyttämistä kuopista uhoo päättyneen päivän raaka sisältö; lapsellinen rauha ulottuu tuikkiviin tähtiin asti. Joku palaa kirkonkylästä pikku hiprakassa ja lystikkäästi myristen tuijottelee itseään ja maailmaa tältä kannalta. Lääkäriä viedään, kätilöä tuodaan.
Mutta äskeisten joukkokulkijain kohtalot jatkuvat yksilöiksi muuttuneina mitkä missäkin varjossa. Eivätkä nuo varjopaikat aina ole kaukanakaan. Kirrenmaakin… tuo itsenäistyneen torpparin äijänruumis, se ei tällä hetkellä enää ole »suuresta merkityksestä» — kuten hän itse parhaissa lahtariasenteissaan kauppoja hieroessaan tapasi sanoa. Sielu yksin rimpuilee, niinkuin hentonahkainen, kovin avuton eläin, joka on joutunut johonkin henkipyytelyksiin. Hiljaisuus on hänenkin ympärillään. Hänen vierähdettyään reestä jokseenkin samoilla paikoilla, mistä kerran Huikun äijä löydettiin, on Musta tallustellut kotiin. Kilpa-ajajain puheen hölinä on sekin häipynyt kuulumattomiin. Siellä ne jossain uusissa matkan vaiheissa ravistelevat päitään äijälle, joka imi puhdasta mahansa täyteen.
Sielun syvimpään pohjaan ei myrkky vaikuta, se höllyttää vain vuosien likakerrostumat, puhdas lapsi jää. On mieltä ellottavaa kuvitella kaivavansa esiin pientä jaloa kipunàa lantavuoren alta; tuntuu melkein siltä, ettei siellä ollutta jalokiveä enää kukaan voi rintaansa ripustaa. Mutta kun hakija sitten pesee sekä itsensä että jalokiven vaikkapa puhtaalla spriillä, niin ovat ne puhtaat ja on niitä, jotka väittävät jalokiven tulleen vaan entistä hohtavammaksi. Tavallinen Kirrenmaan Vihtori parkkumihousuineen ja kaulapartoineen, se on yksi asia. Viaton kapalolapsi, joka on laskettu selälleen hangelle, se on toinen asia — se itkee ensin, kunnes sen sammuva silmä katselee kirkkainta tähteä eikä se enää tunne jäätymistään.
Kilpa-ajokoijarit juottivat äijälle puhdasta virolaista, jota tämä ei miksikään huomannut, kun aine oli kylmää ja häntä itseäänkin hiukan vilutti. Tai ehkä he antoivat ensimmäiset ryypyt omasta miedonnetusta pullostaan, mutta rupesivat sitten sitä säästämään ja antoivat mieluummin sekoittamatonta, jota heillä oli enemmänkin. Hiukan ilkeältä heistä tuntui, kun he tienhaarassa erosivat Kirrenmaasta. Eivät he niin paljoa äijästä itsestään, mutta voi tulla mitä tahansa jälkiselkkauksia.