Kirrenmaan maallinen matka oli tällöin jo kokonaan Mustan vallassa, hän itse retkotti reessä käsivarsi ulkona rempallaan. Veri kiersi vielä suonissa ja ajatus koetti pitää kiinni nykyhetkestä: ettei vaan nukkuisi ennenkuin kotona. Ei nyt ollut puutetta eikä ponnistusta, ei tienaamista eikä rikastumista, nyt oli vain pelkkä olemassaolo.
Kun hän sitten ahteen käänteessä putosi reestä, niin hän vielä tajusi senkin, vaikkei kyennyt nousemaan. Ja hyvä oli olla siinäkin. Hänhän oli juonut toisten pullosta, ei tässä ole isoa sakon vaaraa. Mennyt päivä oli pitkä ja kaunis kuin elämä, hän on tukeva ja tanakka talollinen, ei mitään häneltä enää puutu. Hän on lämpöisessä kulmakamarissa, rovasti on äsken lähtenyt. On emäntä ja lapset… Ei hän enää ajele Tampereella. Jalassa lämpöiset huopatossut hän katselee ikkunasta kirkkaaseen pakkaseen. — — —
Tuli aika kohina Kirrenmaahan myöhään sen päivän iltana, kun Musta oli astellut tyhjänä pihaan. Oli Aliinan vaikea jättää huonoa väkeään yksin kotiin. Jättää ne kumminkin täytyi ja lähteä, sadan pahan aavistuksen ilkeästi liehiessä mieltä ja tuntoa. Löydettyään Vihtorin ranta-ahteesta Aliina juoksi Huikulle, jonne ruumiskin vietiin virvoiteltavaksi. Turhia olivat yritykset. Puolen yön aikana siirrettiin ruumis kotiin ja vietiin siellä puodiin.
Aliina arveli, ettei hän sinä yönä ollenkaan nukkuisi. Hän oikaisi kumminkin sängylle ja kun hän viiden aikaan havahtui nuorimman lapsen kitinään, huomasi hän sittenkin nukahtaneensa. Saatuaan lapsen rauhoittumaan, hän silmäsi ulos ja näki kuun kapean sirpin kaakkoisella taivaalla, Tampereella päin. Sama loppukuun suikale, ehkä juuri hiukan vahvempana, siellä oli näkynyt vuorokausi sitten, eilen aamulla Vihtorin lähtiessä.
HUHTIKUINEN TANSSIYÖ.
Haansivun Iivari on tavallinen reimakas nuorimies, tuommoinen, jonka olemuksessa on pikku hiukkasen sälliin vivahtavaa, mutta jonka elämänpohja ylempää katsoen sentään on vanhahkoa lajia. Kun hänen kookkaan vaaleanverisen olemuksensa näkee maisemassa joko arkipäivänä työssä tai pyhäehtoopuolella muuten liikuskelemassa, ei se herätä mitään erikoista tunnetta vakiintuneessa, iän kopiinnuttamassa yhteiskunnan jäsenessä, jommoinen myös saattaa tiellä liikuskella. Haansivun Iippo — jonka tämä paikkakunta on nähnyt pienenä poraavan, isompana onkivan, sitten jo juovan sahtia, tanssivan ja saattelevan tyttöjä; joka ei tunnusta köyhyyttä eikä kuvittele rikastumista, mutta on aikansa tasalla nakkipelissä ja tuntipalkoissa. On oikeastaan vaikea aloittaa semmoista kertomusta, jossa hän esiintyy — kuten tässä myöhemmin.
Mutta hämärtyvä, huokaileva, enteilevä huhtikuun iltapuoli on aina täynnä alkavia ja päättyviä kertomuksia. Niitä näkee, kuulee ja tuntee kaikkialla, istuipa sitten hentomielisen piikatytön tavoin ikkunan pielessä katselemassa yhtä paljon omiin sisimpiinsä kuin hämyiselle tielle, tai liikkui ulkosalla mennen jonnekin. Yhtenä tiettynä kevätehtoona, kun ei enää ole talvi eikä vielä suvi, mutta hämärä tienoo kumminkin kuhisee tuhanten tapausten äänetöntä menoa ja odotusta; pienten tapausten, jotka pitkän kirkkaan sunnuntaipäivän jälkeen ikäänkuin kiiruhtavat paikoilleen, toden teolla alkamaan, jatkumaan ja päättymään, iltahämärän ja yön suojassa.
Voi sattua tämmöisenä yönä, että iltapuolella pisartelee vettä, mutta aamun sarastaessa maa taas kahertuu hienoon routaan.
Pietilä, Mikkola, Yrjölä ja Jaakkola ovat kyläkunnan pieniä taloja, peltojen ja painanteitten eroittamia, vanhojen teitten yhdistämiä. Niiden töitä tekevät osittain omat väet, osittain rengit ja piiat ja näiden ohessa päiväläiset, joita saadaan mökeistä. Monet nykyajan mökkiläisnuorisosta eivät enää rupea vakinaiseen palvelukseen, vaan pitäen kotimökkiä asuntonaan käyvät työssä siellä, missä parhaiten maksetaan, joskus muilla paikkakunnillakin. Niinkuin Haansivunkin Iivari. Senkin löytää pyhäsin kotoaan, pienestä lämpöisestä pirtistä, jossa hän paitahihasillaan sängyllä loikoen puhelee isänsä, vanhan karhean jörrikän kanssa paikkakunnan töistä ja muista olikkeista ennenkuin lähtee tavallisille vaelluksilleen kylille. Mökissä vallitsee yleensä rauha ja sopusointu, mutta voi siellä sattua pieni karahduskin, niinkuin nyt juuri tänä ehtoopuolena. Haansivun Tilta, Iivarin äiti, keitti pesän suussa väkevää kahvia ja alkoi siinä pannua kannatellessaan puhella hiukan viittailemalla Siljasta, Pietilän piikatytöstä, niinkuin olisi tahtonut jollain tavoin tuikkia jotain esiin Iivarista. Poika ei puhunut siihen isosti mitään, mutta ei se hänestä senpuolesta pahaltakaan tuntunut. Hänen sopi siitä sängyltään katsella Pietilään vievää tietä. Lepäilevä miehinen ajatus tavoitteli huvikseen Siljaa sieltä tien takaa Pietilän talon hengestä. Hän oli tuntevinaan, kuinka tyttö siellä suuntailee pyhäillan tavallisia tapahtumia kohden, istuu ehkä yksinään Pietilän pakarituvassa, ikkunan pielessä. Tämä oli leppoisaa ja viehättävää eikä hän paljoakaan kuunnellut äitinsä pakinaa. Mutta sitten korvat kuulivat jotakin, joka katkaisi mielialan ja äiti varmaan katsomattakin huomasi hänen lievän nolostumisensa. Mitä se muija siellä oikein toimitti? Että joku oli tällä aikaa käynyt — Ja itse Vihtori, vanha äijä, joka ei juuri puutu ajatuksella eikä sanalla pojan enempää kuin akankaan asioihin, puhuu peräsängyltään pari hämmästyttävää lausetta: että semmoisia on paras varoa, niistä saa tähän aikaan nätistä maksettavia. Pieni mutta hyvin ponteva vihanpihaus värähtää äijän äänessä, eikä ole oikein selvää, kehen se kohdistuu. — — —
Pietilän piikatyttö Silja oli todella jäänyt yksinään pakaritupaan. Hän istui ikkunan pielessä ja aprikoi asioitaan. Olihan hänen mentävä illalla tanssiin, ei sopinut poiskaan jäädä, mutta ajattelemista siinä menossa kumminkin oli. Hän oli saanut jo puolisen tuntia siinä rauhassa istuskella ja katsella tuttua maisemaa, eikä paljoa puuttunut, etteivät maiseman viivat hiukan tanssineet hänen silmissään: niihin pyrki kosteutta. Hänen pieni talvesta jatkunut lemmenasiansa piti omaa kuohuntaansa. Tässä oivallisessa yksinäisyydessä tuntui Iivari nyt ihmeellisen vieraalta olennolta. Hän ikäänkuin näki Iivarin jossain oudossa asennossa toisten joukossa; näki hänestä vain ääriviivat, ei tuttuja silmäteriä eikä suun hymyä. ₉