Iivari oli ollut poissa paikkakunnalta parin viikon ajan. Hän oli kyllä puhellut lähdöstään, mutta ei ollut sitä varmemmin ilmoittanut, ennen kuin Silja muilta sai kuulla hänen menneen. Silja kaipasi häntä ensin, mutta sitten hänestä alkoi tuntua jollakin tavoin somalta tämä erossa olo. Hän pysyi iltasin tarkasti kotona tai korkeintaan käväisi jossain semmoisessa paikassa, johon ei sisältynyt mitään tavallista nuorison iltahuvia. Hän teeskeli ahkerammin käsitöitä, vieläpä sellaisia, joista häntä sopi hiukan kiusotella. Vielä nytkin muistaessa saivat nuo kiusottelut hienon viehättävän hohteen, kun yksinäisyydessä saattoi arkailematta päästää tajuntaansa kiusottelun pohjana olleet pienet salaiset tosiasiat. Sillä olihan niissä perää, olihan Iivari olemassa ja hän Silja myös. Ihmiset olivat sen asian tienneet heti kun hiukankin oli jotain tietämistä. Siitä ikäänkuin jäi jälki silmiin, kasvoihin ja koko olemukseen; taisi jäädä tanhuan ilmaankin, missä joskus aamuyöllä oli toisiaan lähennellen seisoskellut kaksi nuorta ihmishaamua.
Silja ei aavistanut Iivarin paluuta, mutta tänä aamuna hän sai kuulla, että Iivari oli yön kuluessa ilmestynyt kotimökilleen, ja että tänä iltana oli tanssit Yrjölässä. Minkä ihmeen vuoksi nuo asiat nyt tällä tavalla kiihdyttivät? Mieleen pyrki väkisin sellainen toivorikas kuvitelma, ettei Iivari sentään olisikaan palannut. Silloin olisi suloista olla tanssipaikalla noin vaan muuten ja saatuaan täyden varmuuden siitä, ettei Iivaria ollut, palata yksinään ennen tanssin loppua kotiin.
Herätyskellon naksutus kuului isännän kamarista raolleen jääneestä ovesta. Se ikäänkuin toisti yhtä ja samaa sanaa, ja kun Silja hetkeksi jäi sitä kuuntelemaan, niin hän huomasi, että kellon naksutus otti osaa tuohon hänen aprikointiinsa. Se yritti omalla tavallaan selittää sitä, ja samalla hiipi Siljan mieleen jotain vastenmielistä ja torjuttavaa. Sehän oli ollut ja mennyt ja minkäs minä sille voin, talon vieraalle. Eihän kehdannut ruveta keskellä yötä apua huutamaan — ja tulihan emäntä parahiksi kun apua ehkä olisi tarvinnut. Ja sehän matkusti pois seuraavana aamuna eikä koko asiaa ollut nähnyt muut kuin emäntä, eikä suinkaan nyt hän ruvennut semmoisia levittämään talon sukulaisesta. Koko asia oli Siljan mielestä niinkuin sellainen uni, jota ei ilkeä kenellekään kertoa, ei oikein itselleenkään, vaan heti herättyään koettaa unohduttaa sen päivän tapauksiin.
Niinkuin jotain kosketusta väistäen Silja nousi seisoalleen ja koetti olla tajuamatta isännän kamarista kuuluvaa naksutusta. Lähdön hetki läheni yhä ja Iivarin kuva tuli yhä jäykemmäksi ja vieraammaksi ja samalla ikäänkuin vaativammaksi. Mitä minä teen? Hän silmäsi ulos tielle päin. Niinkuin toisen ihmisen tahdolla hän suoritti nopeasti lähtövalmistuksensa ja oli ennen pitkää menossa. Hän ei miettinyt sitä ollenkaan, mutta hän tiesi poikkeavansa Haansivun mökille, jossa hän ei ikänä ollut käynyt. — — —
Kun Haansivun äijä oli sanoa ärähyttänyt nuo oudot sanansa, oltiin matalassa pirtissä hetkinen ääneti, kunnes Iivari kysäisi yhtäkaikkisella äänellä paremmin niinkuin Tiltalta, äidiltään:
— Keitä siellä sitten on käynyt?
— Se ronkio sieltä yhtenä yönä oli ajettu — niinniin, isännän veli, tukkipäällikkö mikähän lie. Isäntä itse oli kaupungissa ja sillaikaa se oli reisullansa poikennut sinne yöksi ja kaiketi jo ehtoolla vehkeillyt, koska emäntä sen sitten kolmatta käydessä oli ajanut pois Siljan vierestä kamarin puolelle.
— No mitäs Silja sanoi?
— Höh, mitäs se.
Ei Iivarilla ole mitään erityistä kiirettä lähtöön, mutta lähteekin hän sentään siitä. Hän vetelee hiljakseen uutuuden kankeat saappaat jalkaansa, kävellä naristelee niillä lattialla, nojaa akkunan päälliseen ja katselee ulos, käy vielä kaapilla haukkaamassa pari suupalaa leipää ja suolalihaa ja vasta sitten poistuu ovesta. Menee junkii tietä pitkin — pyhäillan tavallinen ilmiö. Noin niitä lähtee sieltä täältä palatakseen joskus aamupuolella, takanaan senkertaiset tanssit ja tappelut, koko pyhäyön kiihkeä sisältö, harmaan arkiolon riehakas katkaisu.