Katsot pitkin ojauomaa. Alhaalla se aukenee päin poutaista vettä, katkeamaton pienoislaineitten saatto kiiruhtaa siitä ohi tunnista tuntiin. Minnekäkö menevät? Hakevat tarkoitustaan tietysti. Luulevat sen olevan milloin tällä rannalla, milloin tuolla. Joskus jylhällä säällä joutuvat epätoivoon, mutta näin poudalla lipittävät kevyesti, niinkuin… Ylhäällä päättyy ojauoma kylätiehen. Siellä mennä köröttää ukko ja akka vieterirattaillaan palaten kirkosta. Pyörien hillitty jyry alkaa kuulua, koko laitos vierii ojan kohdan ohi ja jyrisee edelleen samaan suuntaan kuin laineet alapäässä tuolla ja kaiketi samoilla asioillakin…»
Sitten tulee toisia, kokonainen nauhallinen näitä hetkien helmiä. Olkootkin lasihelmiä — lyöttäydyn lapseksi ja leikin niillä kuin aito päärlyillä.
On hauskaa, että on joskus tullut tehtyä kirjallisuutta itseäänkin varten.
MUUAN LÄHIMMÄISENI.
Olen sitä mieltä, että vanha ystäväni ja kylänmieheni — ja jo isävainaani ystävä — Lauttarin Priiti on saavuttanut sellaisen iän ja ansiomäärän, että hänet voidaan julkisessa kirjallisuudessa esitellä ja käsitellä. Monet vanhat ja nuoretkin kepsuttelijat ovat saavuttaneet sellaisen kunnian paljoa vähemmällä. Priiti on läpikotaisin kunnon mies eikä hänellä liene muuta vihollista kuin se vanha röttelö kapitalistis-militaristinen yhteiskunta, joka sinä useinmainittuna kevännä pisti hänet kymmeneksi päiväksi paikalliseen vankileiriin kaiken maailman hampparien ja rutupunikkien seuraan. Minusta se oli törkeätä enkä lakannut nilvimästä esikuntaherroja tämän johdosta, ennenkuin he vapauttivat Priitin ja hän pääsi takaisin lautalleen ja sai kouraansa tutun vetolusan.
Priiti on kohta seitsemissä kymmenissä, eikä hänessä ole muuta vikaa kuin huonontuneet jalat ja pakinoitsijan kannalta se, että hän elää ja voi loppu iäkseen suuttua minulle leppymättömästi tämän kirjoituksen johdosta. Hän ei ymmärrä sitä, että monet, joita hän pitää ylevinä ja isoina rikkaina, iltarukouksen asemesta haaveilevat joskus saavansa kuvansa ja monet tekonsa sanomalehteen, edes tuohon »Kyrön Sanomaan». Toivottavasti Liisa, joka on kirjallisissa asioissa Priitiä valistuneempi, pitää minun puoltani silloin kun tätä luetaan.
Priiti peri virkunsa Jussilta, joka historiallisena merkkihenkilönä saakoon myöskin mainintansa, varsinkin kun olen vanhoista ristikirjoista havainnut, että hän ja hänen Eevansa olivat äitini sylikummeina. Ennen Jussia kuletteli jalkaväkeä veneellä yli joen joku herrantapainen, josta Kaupin kampreeti piti huolta ja hakkasi hänet kerran niinkuin pahankurisen oriin, kun »herra» oli rantalepikossa ahdistellut naisia, niin että avunhuuto oli kuulunut kolmeen kylään. Laitilan ja Kaupin silloiset herrat laittoivat Jussille pirtin ja lautan. Talolliset maksoivat lauttauspalkan viljassa kappa- ja vuosikaupalla, muut viisi penniä matkasta. Jussi oli paha juoppo ja menetti päissään liikuntakykynsä. Jollei Eeva silloin sattunut olemaan kotona, katseli Jussi herttaisesti pirtin ikkunasta, kuinka kulkijat kiukuttelivat lautturia odotellessaan. Pranseini vainaa, vihainen jahtivouti ja köyhän kansan kauhistus, joka osasi ruotsia, vieläpä kreikkaakin, haukkui kerran Jussia siitä, että oli saanut muka puolen tuntia odotella. »Ho — vai puolen tuntia», vastasi Jussi, »minä olen sinua varronnut jo neljättäkymmentä aastaikaa ja ny' vasta tulet laapit.»
Priiti tuli, osti pirtin ja viran, ja hoiti edeltäjänsä hautaan asti. Hän oli silloin jo läpäissyt romanttisimman nuoruutensa, jonka vaiheista hän kertoi minulle eräänä poutapäivänä, kun lautan puomilla istuen katselimme salakoitten peliä eikä ollut kiirettä kummallakaan. Tuo muuten juro mies muisteli lämpimästi nuoruutensa aikoja, renkinä olojaan, lemmenilojaan, jotka muuttuivat murheiksi, kuten usein sattuu, määritteli minulle tarkoin isävainaansa pirtin paikan ja molempien vanhempiensa sukuperän. Oli kuin olisin lukenut jotain Daudet'n novellia, kun niitä kuuntelin. Nuorukaisena, silloin kun veri tykytti nykyistä lämpimämpänä, oli hänellä kerran ollut iloista asiaa Helsinkiinkin. Viivytteli siellä jonkun aikaa, mutta ei tullut mitään asiasta eikä ansiosta. Meni sieltä Turkuun ja joutui vosikkarengiksi, jossa toimessa oli kaksi viikkoa: toiset vosikat polttivat hänet sieltä pois hänen liiallisen ahkeruutensa ja tunnollisuutensa tähden. Ei Priiti seisotellut torien kulmissa, vaan ajeli ympäri kaupunkia, nyppi kaikki kyydit ja toi isännälle kaksi vertaa kuin toiset rengit. Isäntä olisikin vallan väkisin hänet pitänyt, mutta ei, Priiti tuli takaisin nuoruutensa retkeltä tänne syntymämailleen ja murahti nykyisekseen.
Siinä on salmen rannalla hänen pirttinsä ja kaikki läheiset puut ovat hänen istuttamiaan aljopuita. Hän istutteli niitä silloin, kun lauttaa vedettiin vitsaköydellä, kun ei salmen rannalla vielä ollut meijeriä eikä salmessa höyrylaivoja, jolloin maailma lyhyesti sanoen oli kaikin puolin nykyistään parempi. Köysi on sen jälkeen ollut hampusta, sitten rautaketjua ja nykyään se on vaijerin tapainen. Kerran kulki salmessa kaksi lauttaa rinnatusten, kun meijeri yritti omalla lautallaan päästä halvemmalla. Mutta kerran idyllisinä aikoina istutetut puut kasvavat pirtin ympärillä yhä vehmaammiksi istuttajan harmaantuessa ja pirtin peräakkunan kohdalla heijuu ajan mustaksi patinoima puulintu, lastusiipinen, veistelty silloin, kun vanhin tyttö oli pikkuinen; ja akkunalla määrätyllä paikallaan sijaitsee vielä vanhempi puupiippu, jonka pesänä on pystypäinen makaava leijona silmineen hampaineen ja lyhyt varsi lähtien hännän alta. Se on hänen appivainaansa tekemä.
Siellä Priiti rauhallisina välihetkinään, — tuossa iltapuolella, kun meijeri kumahtelee tyhjyyttään eikä laivan aika vielä ole lähellä, — siellä hän pilkkoo puita tai häärii muuta häärimistään jurona ja hiukan äreänä. Mutta on kaksi olentoryhmää, joille ei hänen liene kuultu ärähtävän: lapset ja eläimet. Ei hän pahimmallakaan säällä hermostu, jos hänen on lähdettävä noutamaan yli kerjäläispoikaa tai harhautunutta valittavaa koiraa. Eikä mene pienikään lapsi yli salmen saamatta osakseen juron ystävällistä puhuttelua. Ja pienet veitikat vainuavat tuossa vanhassa jörrikässä läheisensä, jonka ystävällisyys ei ole tavanomaista pintamakeilua. Kun Priiti ensi kerran kävi minun nykyisessä huushollissani tuomassa lahjaksi samanlaista puulintua kuin hänellä itselläänkin on, kuulin sisälle tullessani lasten kamarista kohonnutta mekastusta ja löysin sieltä Lautturin Priitin esiinkannettujen leluröykkiöitten keskeltä laskettelemassa kirkkaan vikerryksen joukkoon möyheän suopeita lausahduksiaan.