Nestori oli vanhan renkipolven edustaja, tosin sen kaikkein heikoimpia, mutta vähässään kylläkin uskollinen. Kun talo sahautti tukkejaan omalla sahallaan, niin eipäs saanut miestä melomaan kylmään tulvaveteen repsikkasillan juureen, ei saanut muita kuin Nestorin. Hän uurasti lenkkajalkoineen kuin mieletön, sai sunnuntaina isännän kahdesta viinaryypystä ylpeän juopumuksen, jonka toten saattoi väsyneesti puhua lässytellä koko päivän. Samalla sai hän myös kuolintautinsa: köhinän rintaansa ja säryn jäseniinsä. Samoihin aikoihin kuin Nestori näin alkoi vakavammin riutua, hävisi myös se sääty ja yhteiskunnallinen laitos, johon hän oli kuulunut. Reisusälli, kulkeva maailmanhummeri, työnsi paikallisen renkimiehen syrjään. Nestori yritteli olossaan kaikenlaisia muunnoksia, joiden seuraaminen hienokseen hiveli minun olemukseni kyynillisiä puolia. Hänhän oli yli kolmekymmentä vuotta palvellut saman kellon kuulumilla, harvoin taloa muuttaen. Kokonaan hukansyöpänä hän eli ainoastaan pari kuukautta… Niin no — ehkeivät nuo talot olleet velvollisia häntä hautaan hoitamaan — ehkä se olisi paremmin ollut minun velvollisuuteni. Mutta minun asiani eivät siihen aikaan, suhteellisesti ottaen, olleet rahtuakaan paremmat kuin arvoisan setäni. Kun hän tarjosi perunakylvöään, lupasin minä kyllä siitä sangen korkean hinnan, mutta en voinut maksaa ennenkuin silloin ja silloin — enkä sitten kumminkaan silloinkaan kaikkea. Hän oli arka karhuamaan, mutta minä voin kumminkin iloita, että velka tuli maksetuksi, korkoineen. Tapasin Nestorin viimeisen kerran kirkonkylän raitilla. Huohotellen hän siinä käyskenteli ja taskusta näkyi apteekkipullo; hän oli köyhänkirjalla käynyt lääkärissä. Katsoin reseptiä — niinpä niin: Phosph. codeic., Lig. chlorat. morphic. tarvittiinpa vain latinan kieltä Nestorinkin vuoksi. Hän puhui vähän, katsoi sivuun ja kyyneleet kierähtivät tomuiseen ruohoon. Ikävä oli elämää; kukaties vaikka Santraa olisi muistellut… Siinä ja siinä talossa hän nyt vielä majaili, mutta ei suinkaan hän siellä kauan ole.

Olin juuri diskontannut vekselin, joten minulla oli rahaa. Maksoin Nestorille pulskasti velkani, sanoin hyvästi ja annoin hyviä neuvoja sairauden suhteen.

Vaivaistalolta kyllä sitten puhelimella ilmoitettiin minulle Nestorin kuolemasta — jos niinkuin tahtoisin toimittaa hänelle hiukan parempaa hautausta. Vastaukseni oli kielteinen ja hyvin viileä. — Theh, minä äännähdin laskeissani torven pois. Niin veristä pilkkaa en sentään ruvennut omasta sedästäni tekemään.

PAKINOITA

VANHA LEIKKELE.

Synkän masennuksen hetkellä ne tulivat käteeni, tukku vanhoja unohtuneita pakinaleikkeleitä. Otsakkeet ja painoasu tervehtivät silmääni tutusti ja ikäänkuin kainostellen: että tällaista olet kerran vakavan ja hartaan innoituksen vallassa valmistanut — kelvanneeko enää?

Edessäni on siis se viehättävä, mutta kovin harvinainen tapaus, että voin itse nauttia siitä, mitä olen kirjoittanut, nauttia samalla tavalla kuin tiedän ystävieni nauttivan: osuvasta sanasta ja viehkeästä rytmistä, jotka luovat herkän ja hartaan tunnelman tai kirpeän ja tehokkaan ajatuksen. Pienoinen lohdutuksen pisara tipahtaa kituvaan sieluuni, kun totean, että minunnimiseni mies kerran on kirjoittanut näinkin somasti.

»… Koetan 'vangita' kaikkea sitä» mitä näen: suunnattomia klorofyllimääriä, pilviä ja pilvilinnoja, lahtia ja niemiä, taloja ja tönöjä, meijeriä maitokuskeineen, tukkilauttoja lauluineen (jotka valitettavasti eivät ole painokuntoisia), onkivia lapsia, ryyppiviä isäntiä, mylviviä sällejä, riihen käytävällä 'Nuorta mylläriä' harjoittelevia nuorisoseuralaisia: lyhyesti kesää ja kesävieraita, niinkuin sitäkin tohtoria ja pohjankävijää, joka juhannusaattona tulla pyörähti tänne ja valvotti minua molemmat yöt päivän kirkkauteen asti, polttaen ikuista palturiaan, puhumatta silti palturia; vielä lyhyemmin ja pateettisemmin: elämää. Kuvittelen käyttäväni näihin sunnuntaiaamut, aikaisehkot… Ja lupaan, että seuraavat tulevat tätä ensimmäistä parempia.

Sillä nyt minä olen vähän niinkuin naapurini Järvisen vanha Vihtori, mainio ojankaivaja ja halkomies, talutettaisiin ruhtinaallisen ruokapöydän ääreen: en tiedä oikein mihin kahmaisisin. Tuli alumpana mainituksi ruispelto. Se on nyt kauneuden kannalta parhaillaan. Mahtavana merenä se ympäröi pienen sahapräiskän, joka lautatapuleineen on tunkeutunut vehmaimpaan rantapiittaan ja on savuineen ja aaloppeineen melkeinpä herttainen täplä siinä vaalean sinisen ja tummanvihreän vaiheilla. Vesistön vastarinteellä ruismeri aallotessaan kiehtoa kuin kottaraisen siipi ja peittää huppukuuruun automobiilin, joka on puolimatkassa kiidättäessään hienoa ja kaunista kuormaansa peräpohjalaiselta kesämatkalta takaisin kotiin, johonkin Etelä-Suomen vehmaaseen kartanoon. Siinä se kaartuu ohi ja tyylikkäät naiset luovat ylevän silmäyksen asianmukaisissa varallisuussuhteissa elävään kirjailijaan, joka jalkaisin tallustaa kotiin osuuskaupasta, repussaan kahvia, sokeria, uumanauhaa, nisujauhoja, ongenkoukkuja ja tupakkia… Jonain päivänä ruis heilimöi, koska poudat kerran ovat alkaneet. Silloin ovat koiranputket ruispeltojen rantatörmissä ehtineet täyteen kukkaan ja sekoittavat tuoksuaan heiteen makeaan tuoksuun. Se pitää kokea ymmärtääkseen oikein kirjailijanaapurini runoa, jonka hän julkaisi pari vuotta sitten ja jonka otsikko ja ensimmäinen säe kuuluivat: 'Ruispeltoon nukkumaan mä kaipaan öin'. Kuulin joidenkin runottomien sielujen häntä siitä takana päin pilkkailevan — että sellainen kaipaus muka kylläkin voi tulla ihmiseen jossakin vississä tilassa, jos hän silloin sattuu olemaan ruispellon lähettyvillä, ja tulla niin voimakkaana, että se asianomaiselta paljoakaan kysymättä itse toteuttaa itsensä;, mutta että herääminen sellaisesta ruispellon unesta muka on vähemmän tavoiteltava tilanne.

Omasta puolestani ymmärsin runon hyvin. Ei ole noin suoralta kädeltä saatavissa sen somempaa piilopaikkaa kuin täyteen vehmauteensa ehtinyt ruis. Vaon pohjaa kävellen tuntee päänsä päällä kirkkauttaan kihelmöivän avaruuden ja kahden puolen leviää salaperäinen korsimetsä, jonka mittasuhteet herkistynyt silmä helposti suurentaa. Istut pientareelle ja havaitset olevasi vieläkin syvemmällä kukkivien kärsämöitten ja muitten ruohojen raossa. Nyt saa soida kotona telefooni, nyt saa saapua vieras kyselemään asiaa, jota et ole saanut toimitetuksi. Sinä istut ja katselet pellon multakokkaretta, jossa keksit värikästä pienoissammalta. Tahtomattasi katsot kasvoista kasvoihin pientä kukkasta, joka siinä muuttuu joukko-olennosta yksilöksi. Hajamielisenä taitat yhden ja toteat, kukan rakenteen siitepölyineen ja sikiäimineen. Vaivut keveään poutafilosofiaan: noin on juuri tuossakin kukassa kaikki suonet ja osat paikoillaan omassa hienoudessaan, niinkuin pahimman jätkän ruumiissa hermot ja muut kudokset. Tuosta kukasta tuli sattumalta merkkikukka: sinä katselit sitä näin pitkän tuokion. Miljoonia niitä kasvaa ja kuolee kenenkään katselematta, vaikka kaikilla pitäisi olla oikeus tulla samoin huomatuiksi. Mutta kaikkihan ne huomaa Jumala yhtaikaa. Panteismi…