Sellaista hiljaista, hiukan noloa painumista se oli Nestorin viimeinen kesä. Olihan sen päätepiste vallan selvänä edessä, mutta sitä oli vastenmielistä ajatella, ainakin minun, hänen veljensäpojan, joka kylläkin olin herrasmies ja päältä nähden ehkä tulin hyvinkin toimeen. Nestori myyskenteli pikku hiljaa vähiä kapineitaan, mitä hänellä oli, ja muutakin — meillekin sen perunakylvönsä — koetti lenkutella tutuilla teillä ja mitenkuten pitää varjoa vieressään; osti joskus lypsävältä mökin muijalta lämpöisen maitolitran ja niin edespäin, kunnes — edessä olivat ne vaivaistalolla vietetyt viikot, jotka johtivat hautausmaahan. Jonkinlainen auttamaton viimeinen häväistys, jonka jälkeen ei toki tarvinnut enää tulla tutuille kyläteille rehjuamaan.

Olihan hänellä jo joltinenkin ikä, luullakseni viisikymmentä yksi vuotta, mutta minun mielestäni hän ei koskaan ollut sen nuorempi — eikä vanhempi. Muistan hänet hyvin lapsuudestani asti. Hän oli ainoa ontuva paikkakunnalla ja hänen ontumisensa oli aivan erikoista laatua. Jo varhain tulin tietämään, että hän oli pudonnut Ollilan riihenparsilta ja siinä saanut vikansa: oli kovissa poltteissa maannut aikansa, kenties kuljetettu jonkun äijän tykönäkin, kunnes toipui jalkeilleen ja saattoi jatkaa renkiyttään lenkkajalkana. Vasta isona miehenä näin hänet kerran alastomana eikä se näky ollut erikoisen ilahuttava. Reisiluu oli lähtenyt jäseneltään lonkkanivelestä ja jäänyt ja rustottunut siihen lonkan sivuun törrölleen. Toinen jalka oli näin tullut huomattavasti lyhemmäksi. Nestori ei kävellessään kumminkaan kallistanut ruumistansa, vaan piti tervettä jalkaansa aina polvesta koukussa ja hiukan ulkoviistossa. Sanottiin, että hän oli oikea peto kävelemään, kun kova kiire tuli — tulipaloon tai muuhun semmoiseen. Ja milloin tavalliset kunnialliset vaistot käskivät miestä jonnekin rientämään, silloin Nestori lähti eikä hankkinut, ei liioin palkkioita ajatellut. Hän vain ikäänkuin keräili varastoon sellaisia vakavia ja tukalia tapauksia, joissa hänkin oli ollut mukana ja jotain merkinnyt — ainakin sen verran, että sai kertoa, mitä hän oli sanonut ja mitä toinen oli sitten siihen sanonut.

Oli hyvin kuvaava se selitys, jonka muuan äskettäin meidän sukuumme tullut naishenkilö antoi ensi tapaamisestaan Nestorin kanssa. Jonain nahkeana ja kuuttomana talviehtoona — noin kun ylen tuttukin polku on häirääntyvinään jalan alta, mutta on sitä viehättävämpää taas se tavoittaa ja siten vihdoinkin läpäistä tuo parinsadan metrin taival — niin oli häntäkin vetänyt pikku kyläilylle; oli ollut jotain asian varjoa Heinoselle, sukulaismökkiin. Heinoska hääri askareissaan ja lapset nuhjailivat tavalliseen tapaansa, oli hiukan savua, valaistus himmeähkö — mutta tämän lisäksi istui matalalla muuripenkillä mies, joka oli niin ruma, että se tätä nuorta naisihmistä väkisinkin nauratti. Sillä ei nähtävästi ollut ollenkaan ylähampaita, koska alaleuka hampaineen ikäänkuin haeskeli paikkaansa ja pyrki kovasti ulkonemaan. Hiukset olivat pystyyn leikatut ja harittavat, koko pää muistutti niitä päitä, joita Kallela on laittanut «Seitsemän veljeksen» päällykseen. Nuori naisvieras katseli nimilasta ja hymyili jokaiselle sanalle, minkä tämä keskustelun rakoon lausui. Mutta kuinka siinä sitten juttu kehittyi niin, että tuo muuripenkin vieras joutui puhumaan pitemmältä — ja samalla lakkasi tyyten naurattamasta. Asia oli kyllä kuultu: muuan piikatyttö siellä jossain oli saanut lapsen ja kuollut siihen leikkiin kauheitten kärsimysten jälkeen, joiden todistajana tuo mies oli ollut. Eikä vain todistajana: hän oli toiminut myös. Oli ensin yökauden ajanut takaa kätilöä ja vihdoin sen löytänytkin, oli sitten ollut apuna ja tukena itse toimituksessa, joka oli hirvittävä, kun ei saatu lääkäriä, että olisi voitu nukuttaa. Ja vihdoin kuolinkamppailuissa ja sitten arkun haussa ja arkkuun panossa ja kirkolle viennissä… »Ne olivat sitten, jumalantähden, kamalia öitä — että kun ihminen sentään kestää semmoista niinkin kauan.»

Kun mies vihdoin lähti, kysyi nuori naisvieras Heinoskalta, kuka se semmoinen oli.

— Etkö sinä sitä tuntenut? Se oli meidän Eemelin eno ja teidän Eemelin setä. Nestori, vanhan Sillanpään veli.

* * * * *

Kun minä olin pikkupoika, niin että juuri muistan, oli Nestorilla itselläänkin pieniä lemmen oireita, jotka varsin sopivalla tavalla päättyivät siihen, että morsian kuoli rintatautiin. Se oli Ketsiian Santra; hän teki ompelutyötä ja asui äitinsä ja veljiensä yhteisessä mökissä eikä tiettävästi ollut muitten kanssa seuraa pitänyt kuin nyt sitten ehkä jonkun verran tämän Nestorin kanssa. Muistan, että minun kotonani pidettiin itse asiaa naurettavana, mutta morkkailtiin sitä, että »Ketsiian joukko» imee Nestorilta hervottomalta kaikki, mitä tämä itsestään irti saa. Oltiin tietävinään, että Nestori sinne osteli kahveita ja vehnäsiä ja kerran Santralle upean pukukankaan. »Ja kun itse on niin että riekale lyö toista riekaletta», sanottiin meillä. Tosiasia kumminkin lienee, että Santra silloin tällöin korjaili Nestorin vaatteita; mutta Nestorin antimet pysyivät tietysti »joukon» hyvinä Santran kuoltua.

Harvoin kai samassa poikueessa on kahta niin erilaista veljeä kuin minun isäni ja Nestori. Isäni oli jokseenkin osava käsistään; hän teki itselleen pirtin ja pirttiin kalut ja kapineet. Nestorin tekemä kirvesvarsi oli säälittävä nähdä. Isälläni oli terve ja vankka taloudellinen vaisto, Nestori-paralla ei siitä tainnut olla paljon tietoa. Isäni maistoi koko miehuuden ikänsä, mutta oli aina ehdoton herra viinan yli. Kun Nestori sai kaksi ryyppyä, oli hän rääsy sielun ja pian myös ruumiin puolesta. Pieniähän ne olivat Nestorin elämän mittasuhteet, mutta täytyy sanoa, että hän niihin nähden oli myös joltinenkin juoppo ja lisäksi päissään ikävä ja vetelä irvisuu. Sieltä lapsuudestani häämöittää muuan runtuviikon päivä, jona Nestori poikkesi meille vain näyttääkseen, että oli saanut ryypyn ja kulauksen sahtia. Isäni ei ollut kotona ja ennen pitkää oli äitini ja Nestorin välillä aika sanaharkka. Pian ja puhtaasti äitini selvitti vookerinsa pirtistä pihalle, jossa ottelu jatkui matkan päästä. Nestori kulkeutui läheiselle kylätielle ja sai siellä jonkun ohikulkevan pyssymiehen pysähtymään puheillensa. Tällä oli pari ammuttua oravaa ja kun äitini vielä vähän antoi kuulua, kohotti Nestori oravanraatoja korkealle ja sanoi: »Tunge nyt nämäkin sinne suuhusi, että hiukan tukkiintuisi.» Pyssymies ja minä kuuntelimme. Ei tuommoinen sanaharkka muuten ollut niin kovin vaarallinen. Luullakseni samalla runtuviikolla Nestori jo oli meillä isäni pyynnöstä silppuja tekemässä. Tai yritti olla, sillä jo aamuruokavälillä hän syöksi sormensa silppuloukun terään ja työ oli keskeytettävä. Sellaista se tahtoi olla Nestorin kanssa: kun on koheli niin on koheli.

Nestori kuului kumminkin tuohon huittislaiseen hapatukseen, jota kuluneina vuosikymmeninä on tunkeutunut ja levinnyt tänne hämäläisalueelle, ja olen taipuvainen sanomaan, että se oli ainoa kunnia, mikä hänellä elämässään oli. Sillä suurimmaksi osaksihan nuo siirtolaiset ovat olleet pontevaa väkeä ja pystyviä työntekijöitä. Täkäläiset kyllä matkivat heidän leveätä puhetapaansa ja ylväilevää luonnettaan, mutta valitsevat heidät kumminkin viipymättä johto- ja lautakuntiinsa… Nuo sen puoleiset ovat muuten täällä vieraalla maalla kaikki keskenään sukua: kun sieltä joku tulee tänne päin, käy hän kaikkien »alamaalaisten» luona ja sukulaisuudet tutkitaan ja löydetään, vaikka siihen menisi puoli päivää… Ja täkäläiset kävivät siellä: Huittisissa, Kauvatsalla, Kokemäellä — eikä ollut puutetta kyläpaikoista eikä suunavauksista, olipa vierailija tai vastaanottaja ken tahansa, isäntä tai renkiₜ köyhä tai rikas. On lämmittävää ajatella, että Nestori parkakin parhaina vuosinaan ainakin kerran kesässä sai nauttia noista suurenmoisista vierailuista, joiden luonteen omasta nuoruudestani hyvin muistan. Siellähän eleli mäkituvassaan meidän mummu, Nestorin ynnä muiden äiti, kunnes kahdeksankymmenen kolmen vuotiaana hirtti itsensä.

Mitäpä Nestorista juuri sen enempää — loppu tuli kerrottua jo alussa.