Ei siinä tullut yhden Iitan läsnäolo lukuun, kun sahoista oli kysymys.
Kuulkoon ja tietköön — yönsä muualla viettänyt, hiukan kohmeloinen
Iivari näytti uhkaavalta. Silloin puuttui taas emäntä asiaan, alkoi
uudelleen häväistä Iitaa ja huusi lopulta:
— Mene matkaasi täältä, lutka!
— No, no, älkää nyt, älkää nyt, höpötti laupiasluontoinen Martti, joka hänkin tulevan isännyytensä aikana varmaan on pitävä omaisuuden koossa, mutta joka tuskin kykenee sitä lisäämään. — Älkää nyt isää…
Kaikki käänsivät nyt huomionsa vuoteeseen. Mitä isäntä sanoisi? Tuli hetkiseksi hiljaisuus.
Tuli täydellinen hiljaisuus, sillä vanha isäntä ei hengittänyt enää.
No niin — kolmen kuukauden kuluessa on lakimääräisesti keskusteltava Pietilän omaisuudesta paljon seikkaperäisemmin kuin oli mahdollista noissa väkinäisesti esiin purkautuneissa vuorosanoissa — kun vanhan isännän luultiin lepäilevän ja kuuntelevan. Niinkuin lepäilikin. Ja kenties kuuntelikin.
Koko jännityksestä on enää pingollaan oikeastaan vain se nyöri: että jääkö saha Martalle tuosta mitättömästä hinnasta ja sen lisäksi osuus pesän muuhun omaisuuteen. Silloin hänestä tosiaan tulisi sellainen tyttö, ettei niitä ole joka oksalla. Miljoonaa lähentelisi omaisuus.
Mitä lapseneläkkeeseen tulee, niin joutuu Iivari tietysti maksamaan eläkkeen niiltä kuukausilta, jotka lapsi eli, ynnä lisäksi sen syntymästä ja kuolemasta johtuneet menot — tai osansa niistä. Ei siinä auta, vaikka mentäisiin keisariin, kun kerran todistajat ovat vannoneet. Ja jos tekee itsensä tyhjäksi, niin voidaan vaatia ensin konkurssivalalle ja sitten työ tuomiolle.
NESTORI.
Hän oli isäni veli, minun setäni. Hän ei itse voinut mitään sille, että oli sen näköinen kuin oli: kuhmuluinen, suurileukainen, pahasti lenkkajalka ja ikäänkuin täydellisyyden vuoksi vielä rukon repimä. Hänessä ei silti ollut sitä jäyhää, tummaa jylhyyttä, joka saattaa tehdä semmoisen rumilaan mielenkiintoiseksi, ei liioin ovelaa veijaria. Ei hän ruikutellutkaan eikä vedonnut ihmisten armeliaisuuteen. Jonkinlaista renkiasennetta hän hiukan tavoitteli; hän oli näet siinä virassa ikänsä kaiken ja sanottiin häntä sen talon Nestoriksi, jossa hän kulloinkin palveli. Parina viimeisenä vuotena sen renkiyden laita kyllä oli vähän niin ja näin: Nestori ränstyi ja työmailla tuppasi tulemaan noloja tulemia; nuori renkinuija nauraa rähätti ja isäntää tympäisi. Nestori oleili sitten jossakin talossa jonkinlaisena kotimiehenä, mutta eihän se voinut pitkältä jatkua; Nestori horisi ja ämmät horisivat; sellaista pientä kahnausta. Ja kivulloisuuskin lisääntyi. Olisi tarvinnut aina olla lehmänlämmin maito, ei se separeerattua saanut syötyä. Olo hölleni höllenemistään, Nestori »kyläili» siellä ja täällä, kävi hierottamassa itseään ja saattoi kiireenä heinäaikana istuskella päiväkauden isäni mökillä. Isäni eli silloin myös viimeistä kesäänsä ja varmaankin Nestori tunsi jonkinlaista riuduttavaa nautintoa siitä, ettei »velipoikakaan» enää ollut pitkäikäinen. Sellaisia hiljaisia, pikku juhlallisia istuskeluja päivänpaisteessa pihapenkillä. Oltiinhan sentään saman ammoisen äitivainaan lapsia ja aina oleiltu hiukan samoilla päin, vaikka kumpikin oli kokenut omat kovansa ja hyvänsä omilla tahoillaan.