Siitä tulikin sangen vaikea. Monet tekijät takertuivat siinä yhteen, eikä edellisehtoon laupias kajo millään tavoin ulottunut taistelua vaimentamaan. Yön raukea lepo näytti vain sitä varten vahvistaneen hänen voimiaan, että ruumiillinen vaiva ja hengellinen ahdistus paremmin olisivat häneen tehonneet. Tuntikausia kestivät tuskat ja tolkuttomat puheet. Hän huusi pappiakin eikä tajunnut, että pappi jo oli käynyt ja tehnyt tehtävänsä. Hän puhui yhtaikaa Iitan lapsesta ja jonkun Miinan lapsesta, josta viimemainitusta kukaan ei saanut selkoa — nähtävästi siis taas joitakin entisten aikojen houreita.
— Ottakaa mun omaisuuteni — ottakaa — kyllä se siihen piisaa — Martti talon saa — Iivari sahan — ja Niilo ja Martta rahat tasan. — Ja se lapsihan on kuollut? lisäsi hän sitten aivan eri äänellä ja katsoen laajentunein silmin toisten ohi ovelle päin. Toisetkin käänsivät katseensa sinne ja olivat pudota polvilleen, sillä siellä seisoi Iita, jota he eivät olleet nähneet sitten kuin tämä oli talosta lähtenyt. Hän oli tullut ensin pirttiin, mutta kun siellä ei ollut ketään, niin oli kävellyt siihen kamarin ovelle. Isäntä huomasi toisten ällistyksen ja omituisen kaamea hymyily levisi hänen kasvoilleen.
— Kyllä minä sentään vielä ihmiset tunnen, paremmin kuin te. — Käy Iita, istumaan, lisäsi hän sitten ihmeellisen ystävällisesti. Sitten hän laskeutui levolle ja makasi koko seuraavien puhelujen ajan aivan rauhallisena, melkein hymy huulilla.
— Niin, kyllä lapsi on kuollut, mutta nyt se olisi haudattava, puhui Iita tyynesti, ja sitä minä juuri lähdinkin kuulemaan, että mitä lapsen isä siihen sanoo. Minulla ei ole rahaa — että otatko sinä Iivari osaa…?
Iitan kova luonto särähti tässä hiukan rikki, mutta hän jaksoi kumminkin lisätä: — Kylläs sen tiedät, ettet sinä siitä mihinkään pääse.
— Ei minulla ole mitään tekemistä, sopersi punoittava Iivari — ja sitten alkoi emäntä, alkoi ja jatkoi. Siinä saivat kuulla kunniansa Iita ja Iitan suku, Iitan todistajat ja heidän sukunsa, Iitan asianajaja, kunnan lastenvalvoja ja hänen sukunsa ja vihdoin Pietilän oma asianajaja ja kaikki asianajajat.
— Ja Martan saha on, ei Iivarilla mitään ole…
— Juu, Martan se on ja Martalta sitä ei oteta.
Äänestä kuului, että Martta piti nimenomaan tätä tilaisuutta erikoisen sopivana tuodakseen julki sen, mitä hänestä oli epäiltykin. Tuosta lauseesta tulvahti esiin paljon asioita näille, jotka hyvin ymmärsivät: Martan orastavat naima-aikeet, hänen nuori urhea yrittäväisyytensä; hänellä on kyllä oleva omaisuutta tässä maailmassa. Asiain painopiste ei enää ollut Iitassa eikä hänen kuolleessa lapsessaan, ei sairaassa isännässä, joka näytti silmät kiinni mutta hymysuin kuuntelevan tätä keskustelua voidakseen sitten sanoa painavan loppusanansa. Sen hän sitten sanoikin, mutta ensin sanoi Iivari Martalle matalalla kotoisen vihaisella äänellä:
— Älä jumaliste kenkkuile. Niinkö se sovittiin…?