»Minä uskon, auta minun epäuskoani.»
Tämän käsitti nuori pappi merkiksi ja kehoitukseksi ja hän antoi sairaalle Ehtoollisen. Emännän oli tällöin oltava seisaallaan, joten hänkin pysyi valveilla. Ja tapahtui aivan niin kuin emäntä oli pastorille ennustanut: isäntä virkistyi huomattavasti. Hän jo puheli pastorille varsin asiallisesti myös maallisista huolistaan; myöskin siitä, mikä oli hänen sairautensa ja kaiken muunkin vaivan ja vaikeuksien ja kauppojen ja käräjien alku ja loppu, hänen suuri vastustajansa tässä taistelussa, se lapsi…
— Ja se ei ole minun, minä sanon sen, kyllä minä siellä olin, mutta en siihen aikaan.
Sairas oli taas mennyt hetkellisesti sekaisin.
Pastorin mentyä emäntä tuli pirttiin, niinkuin olisi savuisesta saunasta astunut ulkoilmaan. Siellä istui kuppari Viinu, joka oli poikennut taloon ensinnäkin saadakseen tietoja isännän voinnista ja — sitten oli hänellä muuan suuri uutinen, huulten ja nenäpielten ilmeistä päättäen varsin ilahuttava.
Kulmalan Iitan lapsi oli kuollut tänä aamuna.
Olisi kohtuutonta tuomita Pietilän emäntää siitä, että hänen mielensä tulvahti vilpitöntä riemua täyteen. — Onko se vissiin totta? hän kysäsi. — No kun-ma näin, kun Välimäki arkkua teki, kuppari vastasi.
Iivari ei ollut kotosalla, mutta Martta ja toiset pojat, jotka olivat uutisen kuulleet, nousivat istuimiltaan ja kävelivät mikä minnekin, pikku hommiinsa, asioilleen. Heille tuli ikäänkuin tarve olla erillään toisistaan.
Mutta Viinun vei emäntä isännän kamariin sairasta katsomaan. Tarjottiin väkevää, hyvää kahvia, josta isäntäkin melkoisesti virkistyi. Ilta oli kaikin puolin erittäin juhlallinen, varhaiskevään puolihämärä, tuskin tarvittiin enää tulta. Kuppari Viinu ei ollut eläissään juonut kahvia Pietilän isännänkamarissa. Nyt se saattoi hyvin tapahtua. Emäntä tunsi tykönänsä, että isännän heikontunut taju sen kyllä ymmärsi. Hän sanoi siinä sitten ystävällisellä äänellä Viinun suuren uutisen ja Viinu piti pientä puhetta kristilliseltä kannalta. Näkyi selvästi, että isäntä ymmärsi asian oikein eikä enää sekoittanut sitä oman nuoruutensa hämäriin muisteluksiin.
Hän ei puhunut mitään, mutta hän ikäänkuin lysähti raskaaseen lepoon. Vanha väsynyt henki kaipasikin lepoa seuraavan aamun lopputaistelua varten.