Pietilän emäntä on kyllä harras jumalinen, mutta hänellä on pieni lihava pää, joka eräissä tapauksissa väsyy uskomattoman vähästä. Asianlaita on niin, että hän ei voi nukkumatta kuunnella mitään semmoista puhetta, johon hän ei itse saa ottaa osaa. Koskipa »seliitys» mitä tahansa — joko autuaaksi tulemista uskon kautta tai rasvaprosentin mukaista rehuyksikkömäärää — kun Pietilän emäntä oli kuunnellut sitä kolme minuuttia niin hän hossasi, jopa kuorsahtikin, jollei puhuja sattunut pitämään jotain puhetaidollista vaitioloa, jolloin Pietilän emäntä heräsi että töyssähti.
Vähän samaan tapaan kävi nytkin, kun nuori armovuoden saarnaaja toukokuisena perjantai-iltana yritti saada Pietilän vanhasta isännästä irti välttämättömiä jumaluusopillisia totuuksia voidakseen antaa hänelle ehtoollisen. Pastorin pitkän ja perinpohjaisen selvittelyn aikana työn ja huolien rasittama emäntä nukkui mitä suloisinta unta. Kun pastori sitten vihdoin viimein teki isännälle jonkun kysymyksen, johon vastaukseksi tuli jotain tolkutonta, syntyi epätoivoinen vaitiolo ja emäntä heräsi.
— En minä voi tälle vanhukselle Herran Ehtoollista antaa, sanoi pastori.
— Jaa — mutta ku se juuri sitä niin kovasti pyysi ja vartosi. Eikö pastori sentään antasi, kyllä meilän pastorin vaivat palkitaan.
— Jumala ne palkitsee, hyvä emäntä, mutta tämä vanhus ei nyt ymmärrä sakramentin merkitystä. Tuskin hän voisi sitä edes ulkonaisesti nauttia.
— Kyllä se voi — Taavetti, jaksatko sinä?
Isäntä teki jonkun nousua tarkoittavan eleen, mutta pastori kiiruhti ehkäisemään.
— Pyhä sakramentti ei ole tarkoitettu miksikään päänaluseksi, jolle sitten voisi rauhassa nukahtaa. Joka ei voi sitä nauttia niinkuin — — —
— Olispa provasti vainaa elänyt, niin ei tämmöistä olisi tullut, voivotti emäntä. Kohta oli hän täydessä itkussa, jonka seasta kuului vuoroin tiukkaa moitetta ja nöyrää valitusta… »ja jos pyylettäsiin ilman, mutta kun reilusti maksetaan ja…» Äkkiä sekaantui tähän voivotukseen nuoren papin äänekäs palava rukous, jossa hän pyysi Herraa kääntämään kasvonsa näiden vaivaisten syntisten puoleen, »että heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että Sinun armosi ei ole tämän maailman tavaralla ostettavissa… ja auta minua, Sinun kokematonta palvelijaasi, neuvo minulle tie, jota minun nyt on kulkeminen…»
Silloin kohotti vanha isäntä päätänsä, loi katseen, josta ilmeni, että hän täysin tajusi tilanteen tuskallisuuden ja sanoi sitten huohottaen: