Tällainen keskustelu tapahtui silloin kun ei mitään kuolonkamppailun oireita vielä ollut näyttäytynyt. Myös Martin, vanhimman pojan, isä usein kutsui puheillensa. Tämän kanssa ei kumminkaan syntynyt kunnon keskustelua muusta kuin talon töistä ja jonkun verran naapurien hankkeista. Äijä ymmärsi sen minkä Marttikin ja tiesi myös, ettei Martti missään tapauksessa ryhtyisi häntä neuvomaan. Ettei nyt oltaisi ihan puhumattakaan sanoi äijä jossain vaitiolon kohdassa:
—: Kyllä on, kun semmoisen omaisuuden sillä lailla menettää.
— On se.
— Tietkös, käykö se siellä Marttilassa vielä?
— Kai se sielläkin joskus poikkee.
Sitten äijä taas jäi itsekseen mietiskelemään.
— Jäähän omaisuus kyllä tällä lailla sukuun, vaikka Iivarista tyhjä tulisikin. Mutta siinä on sittenkin yksi asia, jonka se asianajaja kyllä hoksaisi. Ne voivat vaatia Iivarin konkurssivalalle, ja sen se poika kyllä voisi tehdä… Ooh, kuinka tuo mielikuva valanteosta karmaisee sisuksia ja ikäänkuin nielaisee Iivarin jonnekin… Ei, ei semmoisia valoja… Ei siinä mikään auta, kyllä se nainen omansa ottaa, niin ja niin paljon se on, ja maksa sitä sitten koko aika, kun oman ämmän mukulatkin jo kasvavat… Ööh — ja minä kuolen — kuolen. Kun minä edes eläisin.
— Tai kun kuolisi se —
Vanha Pietilän Taavetti tuijotti tuohon puolittaiseen toivomukseensa omituisen rauhallisesti, melkein viehättyneenä. Hän melkein hymyili sille omituiselle piilosillaololle, joka tapahtui hänen sielussaan. Hän ikäänkuin kokeeksi toivoi kuolemaa tuolle lapselle, jota kukaan koko talon väestä ei koskaan ollut nähnyt. Mutta samalla hän kumminkin syvimmässään piti tuon toiveen jonkinlaisen liekanuoran päässä ja varautui tempaamaan sen takaisin, jos se uhkaisi toteutua.
Ulkona huuteli jo kuovi, se kuului pirtin kautta, jossa akkuna oli avattu. Saattoi kuvitella, että navetan ovetkin olivat auki ja että sieltä kuului kytkyellä olevan karjan liikehtiminen… On kauhistavaa nähdä herääviä toiveita sen, jolla ei niitä itsellään ole.