Seurasi öitä ja päiviä, viikkoja ja kuukausia, joina vanha Pietilän Taavetti ajatteli, valvoi ja riutui. Sahan hoito oli heikkoa. Ei kannattanut enää häristä pojalle maanantaiaamujen makuista, ja itse ei jaksanut. Joskus Iivari herrasteli jo keskelläkin viikkoa ja taisi vehkeillä viina-asioissa useammin kuin ennen. Jonain sellaisena yönä, kun poika jälleen oli poissa, ja isä valvoi siinä kuorsaavan emännän selän takana, tuli vanhan miehen mieleen asioita, etäisiä kuin houreita ja niin tympeitä, että niistä tuntui lähtevän jonkinlainen löyhkä: ne tulivat hänen omilta nuorenmiehen päiviltään… Kun hän vuosikymmenien kuluessa iltasin sängyssä oli lukenut ehtoorukouksensa, niin mistä kaikesta hän olikaan siinä tietämättään tullut Jumalaa kiittäneeksi.
Joulun korvissa äijä kerran ilman esipuheita ärähti Iivarille:
— Kai sen sahan kanssa jotakin on tehtävä.
Ja sen kanssa tehtiin. Monena pyhäkauden ehtoona oli Pietilän äijän ja hänen perillistensä poskilla tahmea puna niiden neuvottelujen johdosta, joita kamarissa oli käyty. Kamarin ulkopuolella he olivat tavallista vaiteliaampia, mutta tulihan kumminkin lopulta ilmi — olihan siinä todistajiakin tarvittu — että Iivari oli luovuttanut saha-alueen rakennuksineen ja kaikkine etuineen vähäpätöisestä hinnasta alaikäiselle sisarelleen Martalle. Ei ollut erikoisen vaikea huomata tämän tempun tarkoitusta.
Näytti siltä kuin Iivarin hummarioireet olisivat tästä vain lisääntyneet. Hän piti oritta ja kulki kilpa-ajoista toisiin seitsemissä pitäjissä. Milloin hänen vormusaappaansa kieppuivat kotipuolen iltamissa, oli hänen ilmeessään tuo humumiehille ominainen vivahdus, joka toisia viehättää ja toisia inhoittaa, iästä ja mielenlaadusta riippuen. Jonkinlainen röyhkeä ennakkoilme kaikkea sitä vastaan, mitä tiedettiin ja oltiin tietävinään.
Vanha Pietilä heikkeni, sen näki kuka tahansa, ja kevään lähestyessä oli ilmeistä, että siitä oli tuleva hänen viimeisensä. Ehkäpä Pietilää nyt kohtaisivat kukkuramitoin ne koettelemukset, joilta se niin kauan oli säilynyt. Eikä tämä ollut mitään tulipalon tapaista juhlakoettelemusta, jommoinen isännän kuolema muuten kyllä saattoi olla.
Sairaan isännän kanssa seurusteli paraiten vanhin poika Martti, talon perillinen. Iivari ja nuorin poika Niilo karttelivat hänen valittelujaan ja perikuntaa koskevia tuskittelujaan. Martta — sahanomistaja, kuten häntä iltamapiireissä nimiteltiin — liikkui pikku järkevänä ja naisellisena, niinkuin alati säilytellen pieniä lupaavia elämänkokemuksiaan. Kaikki he olivat jo valmiiksi eläytyneet isänsä kuolemaan ja tunsivat juhlallista, paisuvaa virkeyttä ajatellessaan lähestyviä selvittelyjä, joissa kullakin oli omat etunsa valvottavina, sanansa sanottavina. Martan olosta näki selvästi, että hän niihin nähden piti itseään varsin tärkeänä tekijänä, ja ettei hän erikoisesti pitänyt mielessään sitä rahamäärää, joka hiljaisissa puheissa oli sahan todelliseksi arvoksi sovittu, silloin kuin kauppakirjoihin pantiin tuo mitätön summa… Pietilän Martalla oli äidin peruma pehmeät, pyöreät kasvot ja ruma tylppänenä, mutta hänen vaatteensa olivat hyvää kangasta, hän oli kansanopiston käynyt, puhdas ja varakas. Hänen olemukseensa sopi hyvin teennäinen, mairea puhetapa ja hymy, jota paksut kiiluvat ylähampaat tehostivat. Noin terveesti nousee suomalainen rahvas taannoisesta raa'ahkosta talonpoikaisuudestaan siistimpään nykyaikaisuuteen. Martalla oli tanssipaikoilla kyllä tanssittajia ja saatolle pyrkijöitä, hyviäkin. Oli uskomattoman nuoria miehiä, jotka osasivat ajatella sitä Martan sahajuttua varsin kypsästi: että kun kerran kauppa on laillisesti tehty ja huudatettu, niin — se on maksettu mikä maksettu — ja äijän ja emännän kuoltua lohkee Pietilästä silti vielä samanlainen osuus, kuin muillekin.
Näitä asioitapa juuri huononeva sairaskin tuskitteli. Useita kertoja hän vaati Martan luokseen ja koetti vakuuttaa tälle, että saha kaikin mokomin oli perinnönjaossa otettava täydestä kohtuusarvostaan. Martta vaan hiukan äkäili ja sanoi, ettei hän ensinkään ollut pyytänyt sellaisiin temppuihin ryhdyttäväksi ja toisekseen hän voi kyllä mennä Kulmalan Iitalle selittämään koko asian ja sitten purkaa kaupat Iivarin kanssa.
— Sinä olet alaikäinen; se olen minä, joka sinun kaupoistasi määrään, sanoi isä.
— No määrätkää sitten, mitä siitä minulle aina paasaatte.