Talo on seissyt mäellään, sen isäntä on nuoresta miehestä monien pikku luottamustoimien ja edistymisien kautta vähitellen tullut vanhaksi, emäntä lihonut, perilliset kasvaneet — vuosikymmenet ovat siten kuluneet. Niittokoneet, puimakoneet, sähkövalot, kaikki tavalliset nykyaikaiset laitteet ovat ilmestyneet aikoinaan. Niitä ei ole erikoisesti haluttu, mutta kun aika on tullut, on ne hankittu ja ne ovat hyvin täyttäneet käytännölliset tarkoituksensa. Samoin ovat lapset käyneet sekä kansakoulun että kansanopiston, vajassa on polkupyöriä, käydään iltamissa — kaikki oivallisina todistuksina siitä, ettei niillä ole niin tavatonta vaikutusta omistajiensa henkiseen tasoon, kuin joskus luulotellaan. Tasaisesti ja harkiten on eletty ja rikastuttu. Rikastuminen ei tosin ole mitään uutta eikä sitä erityisesti ajatella; hiljaisena jatkuvana elämän johteena se juontuu etäisten vaarien ja heidän naimamatkojensa ajoilta. Varallisuus on ollut viljaa, metsää ja rahaa, karjaa ja kalustoa ja tavallista jumalansanan arvossa pitämistä, hyviä ja luonnollisia naimisia. Joku hyvä isohko kauppakin on sattunut kerran miespolvessa. Semmoinen voi olla sekä henkisesti että aineellisesti hyvin siunauksellinen: isäntä sattuu tekemään sen juuri niihin aikoihin, jolloin pojat eivät vielä itse kykene sitä harkitsemaan, mutta ymmärtävät hyvin, kun ulkopuoliset sitä hiukan kateillen kehuskelevat; niin kasvaa pojissa ihan huomaamatta kunnioitus isäänsä kohtaan, samalla kuin he itsekin kasvavat ja menestyvät ja heillä on pitkän iän luonnolliset edellytykset. Rippikoulussa, iltamissa, suojeluskunnassa he ovat Pietilän poikia, kyllä heidät tunnetaan… He osaavat tehdä työtä ja — totta totisesti — he osaavat olla tarkkoja pennillekin. Tietysti aivan toisella tavalla kuin äijä ja emäntä — onhan nykyään kaikenlaisia huveja ja muita rientoja — mutta eivät ne pojat niissä pudota markkaansa joka rasiaan, jota nenän alla helistetään. Iivarilla nyt pikkuisen on humuhommia, mutta eivät ne kalliiksi tule nekään.
Viisitoista vuotta sitten paloi Pietilän talo. Sehän, vakuutuksesta huolimatta, oli melkoinen vahinko. Mutta se oli kumminkin jonkinlainen juhlavahinko, semmoinen, josta talo nousee vain entistä ehompana. Pidettiin komeat talkoot, joissa ei puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja yhdessä päivässä tulivat hirret siihen rakennukseen, joka nyt hohtaa komeana ja keltaisena.
Niin on tämän Taavetti Pietilän isännyys vahvana höysteisenä vuona virrannut luonnollista loppupuoltaan kohden. Aikanaan rupesi yskittämään ja käynti hidastumaan, mutta hyvin hän vielä jaksoi valvoa sahan rakennustyöt.
Oli helposti arvattavissa, että saha rakennettiin keskimmäistä poikaa Iivaria varten; vanhimmalle kaiketi aiottiin kantatilaa ja nuorin havitteli jonnekin kotivävyksi. Saha-alueelle rakennettiin myös melkoisen komea asuinrakennus Iivaria varten, jonka tiedettiin olevan kihloissa Marttilan tyttären kanssa. Saha-alue kaikkinensa oli jo erityisellä kauppakirjalla siirretty Iivarille.
Koko tässä sahahommassa oli kyllä alun perin olevinaan hiukan niinkuin jotain liiallista. Jonkun naapurin läsnä ollessa emäntä puhua nassutteli, että siinä oli liiaksi kaikenlaisia kuitteja ja muita papereita — »kun ei meilän o semmosiin totuttu» — mutta isäntä sanoi silmät hymyn tirrissä: »Jaa pelkäät, että jos käy niinkuin Kauppis-Kallenkin». Naurahdettiin yhdessä — yksi sellainen saha sai vieriä törmältä järveen, eikä Pietilä siitä hievahtanut. Mutta oikeata työn teettämisen ryhtiä ei kumminkaan tullut, ei isään eikä poikaan, ei tullut sitä nautinnollista menestymisen kiihkoa, joka olisi ollut niin tuiki tarpeellinen. Molemmat kyllä tekivät työtä eikä äijä millään tavoin hellittänyt. Mutta Iivari saattoi juuri kiihkeimpänä aikana lähteä pyhäiltana huveihin ja palata aamupuolella. Ylösnousun aikana maanantaiaamuna katsoi äijä makaavaan poikaan ilkeällä silmäyksellä ja mutisi. Poika vastasi unisesti venytellen, ettei tässä osannut niin kovasti rehkiä — tiesi kuka siitä tulokset korjaa. Tämä outoon aikaan sattunut ja oudolla äänellä lausuttu sananvaihto lienee kumminkin johtanut kauppakirjojen tekoon.
Rakennustyöt edistyivät kyllä hyvin, saha valmistui ja alkoi toimia. Mutta jotkut muut asiat edistyivät myös, ja kun Iivari Pietilä kevätkäräjissä oli saanut lainhuudon sahatilaansa, tuomittiin hänelle seuraavissa käräjissä lapseneläke koko sen nykyaikaisessa laadussa ja laajuudessa.
Eläkkeen hakija oli Iita Kulmala, joka asianomaisena aikana oli ollut Pietilässä palveluksessa, mutta haasteen tullessa jo oli turvallisen ajan ja matkan päässä Pietilän isännästä, emännästä ja heidän pojistaan. Mitkään halveksivat haukkumiset eivät siis tulleet kysymykseen, vaan oli asia otettava rauhallisesti pääsemättömänä tosiasiana. Ja niinkuin vanha Taavetti ei sahan rakennusaikoinakaan ollut herpaantunut, niin hän se nytkin asian vuoksi varsinaiset taistelut taisteli. Vastassa oli asia, eikä joku Iita — Pietilän äijä ei olisi osannut sanoa, oliko Iitan lapsi poika vai tyttö, vielä vähemmän mikä sen nimi oli. Eikä vain yksi asia. Kiirehditty kauppakirjain teko oli ollut hänen luontoansa vastaan, hän oli silloin vainunnut siinä marttilaisten meininkejä. Mutta se oli sillä kertaa tuntunut välttämättömältä uhraukselta, koska poika hinnalla millä hyvänsä oli saatava pysymään asiassa mukana — ja se olikin sen jälkeen ollut hiukan niinkuin innostuvinaan. Mutta siinä nyt oltiin. Nyt oli juuri tuo huudatettu kauppakirja pahimpana ilkkumassa. Siinähän oli, mistä otti, jos se piikalotko sattui voittamaan ja sen sikiö elämään.
Käräjäjuttu kyllä hoidettiin niin hyvin kuin rahalla voitiin. Asianajaja pani parastansa ja pari kesällistä ojurisälliä kustannettiin matkojen takaa vannomaan, että heilläkin oli ollut jotain tekemistä tytön kanssa. Lykkäystä pyydettiin, mutta sitä ei myönnetty, koska asia oli tullut täydellisesti toteennäytetyksi. Ja niin lankesi tuomio, jonka rahamäärä yhteensä summattuna olisi tehnyt hyvän matkan neljättäkymmentä tuhatta. Ja kun vanha Taavetti Pietilä käräjäpäivän ehtoona sitä laskeskeli, huomasi hän olevansa kykenemätön summaa täysin tarkasti arvioimaan. Kun nimittäin otti huomioon korot ja korkojen korot ja sitäpaitsi ajan pituuden, joka teki muutenkin laskelmat mahdottomiksi. Tiesi millaisia lakeja sillä välin säädetään ja kuinka rahan arvo nousee. Sata tuhatta sen sai sanoa olevan, jollei tahtonut laskelmissaan pettyä.
On varmaa, että vanhan Taavetti Pietilän varsinainen kuolinvaellus alkoi noina iltoina ja öinä, vaikka hän päivisin liikkui kohtalaisen reippaasti ja oli huomattavasti visumpi kuin ennen. — Se yrittää vielä saada kokoon sen, minkä poika on hupaillut, sanoivat ne, jotka eivät muuta tiedä kuin minkä hölpöttävät. Olihan selvää, että Pietilän talo sen tuomion kyllä kesti — ja Iivarin osastahan se poissa oli — mutta yhtä selvää oli, että miehen ja vaimon, jotka parhaan ikänsä ovat yhdessä eläneet ja omaisuutta keränneet, täytyi tällaisissa kohdissa ja koettelemuksissa silmänluonnista toisensa ymmärtää. Ja tämä ymmärtämys osoitetaan paraiten silloin kun vanha mökin äijä tulee pyytämään joitakin lahoja hirrenloppuja sieltä autiosta torpasta, vaikkapa työtä vastaan. — Ei, ne tarvitaan kyllä ittekin — ja mitä niitten äijien työstä on? Ei muuta kuin anna ruokaa kolmasti päivässä siitä, että hakkaavat kuorman hakoja. Niissä semmoisissa toimivat kyllä isiltä perityt terveet vaistot, mutta tämä pääasia — se vaati kiinteätä miettimistä. Pitikö mennä hoviin? — sekin oli kaksipäinen asia. Tuomio ei luultavasti siellä muuttuisi, mutta ajan voittaminen voi joskus olla suurinta voittoa. Jotainhan oli mietittävä ja kokoon saatava, eihän käynyt sanominen jaa ja aamen semmoisessa asiassa. Ja miettimiseen tarvittiin aikaa. Siis oli valitettava. Siis valitettiin.
Väsähtänyt matala odottelu vallitsi noina kuukausina talon tuulettamattomissa huoneissa. Joskus isä Taavetti yritti puhua pojan kanssa niinkuin ainakin mies miehen kanssa vakavasta asiasta. Mutta niinpian kuin poika yritti jotain huomauttaa, sähähti isä matalasti ja alaleuan kulmahampaat tulivat näkyviin leukapielistä. Olisiko pitänyt yrittää sovintoa ja maksaa kerta kaikkiaan joku summa? Ei, jos sattui se mukula kuolemaan tai tuomio hovissa muuttumaan, niin rahat pysyivät siellä. Odottaa siis vain.