Vieras yksin oli vähä-ääninen. Tämä touhu näytti häntä jollakin tavoin kiusaavan, hän katseli kovin usein akkunasta tielle, niinkuin olisi jo mielellään lähtenyt. Kun käsineet vihdoin valmistuivat, sanoi hän hiukan happamesti, ettei sieltä kyllä pelkillä tumpuilla tänne asti tulla, mutta olivat ne jotain nekin. Raha kumminkin olisi parasta. Siinäpä sai nyt Suojaska ilmaista, että oli hänellä sitäkin. Mielissään hän kekkalehti, että on sitä maailmassa sentään vielä ihmisiäkin, ja todistukseksi siitä hän antoi vieraalle kolmekymmentä markkaa. Yhteisen hurman vallassa antoi vanha Siroska vielä viisi markkaa, Heinoska kaksi markkaa, Mäkiskä juoksahti kotoaan hakemassa markan ja niin edespäin, kunnes vieraalla oli neljäkymmentä markkaa ja tumput. Niemiskältä ei liiennyt mitään, vaikka sillä kyllä oli olemista ja muuten oli olevinaan Tiltan hyvä naapuri. Mutta ei »sattunut» nyt olemaan.
Viimeksi toi Suojaska sen eilisen lihapalansa, kikkasi siitä »pienen kirpilän tolle huonolle», tarkoittaen Tiltua, ja antoi sen sitten Eevertille vietäväksi ynnä pari leipää tuloeväiksi. Olisi Suojaska antanut tallukkaatkin, mutta niitä ei vieras suostunut ottamaan.
Vieras katseli jo yhä ahnaammin tielle päin ja sujutti asiat niin, että tuossa tuokiossa pääsi lähtemään. Jouluksi oli Suojasen määrä varmasti olla kotona.
Niin oli Suojaska hyvine ja vähemmän hyvine naapureineen lopullisesti päässyt tuosta suuren myrskyn pienestä jälkipyörteestä, joka oli tullut niin odottamatta ja mennyt, ennenkuin päät kerkisivät vähääkään selviämään.
Olihan siinä selviämistäkin sitten jälestäpäin, kun oli tullut lainattua sekin kolmekymmentä markkaa. Lapset eivät saaneet sukkia, niiden laihat jalat palelivat tahmeissa räteissään, kun he kulkea paarustivat hienokseen pyytelemässä jouluapua. Nenät sinersivät ja suuret silmät seisoivat totisina ja pakkasen kostuttamina, kun emännät tilavissa kyökeissään tullen ja mennen soimailivat lasten äitiä sattuneesta kommelluksesta…
Ja juuri jouluaattoehtoona, kun Suojaska poikineen taas tuli taloon vihtomaan, alkoi viurunaamainen renkipoika jonottavalla äänellä lukea pitäjän lehdestä uutista: »Ovela petkuttaja on joulun alla liikuskellut näillä paikoin. On narraillut punaisten leskiltä rahaa ja tavaraa luvaten toimittaa heidän muka Venäjälle paenneet miehensä jouluksi kotiin. Hyvinkin koo-koomillisia tapauksia kerrotaan veijarin matkoilta. Sietää olla varuillaan tuommoisten kulkijain suhteen ja toimittaa heidät viranomaisten haltuun.»
Suojaskan mökissä oli pikkuinen Tiltu yhä huonona.
Äiti ratkesi rajuun itkuun puristaessaan sitä syliinsä myöhemmin illalla, kun joulurauha taas oli astunut hänenkin matalaan majaansa.
TAAVETTI PIETILÄN OMAISUUS.
Koomillinen murhenäytelmä ei suinkaan ole mikään ristiriitainen käsite; siitä on lukemattomia todistuksia. Yksi sellainen on Pietilän vanhan isännän kuolintauti ja kuolinkamppailu, joka tapahtui tuolla vanhalla perintötilalla eräänä kauniina aamupäivänä viime toukokuussa. Läsnä olivat hyllyväruumiinen, matalapäinen emäntä, kolme poikaa ja yksi tytär. Myös oli talossa hyvin juhlallisella asialla muuan Iita niminen nainen, joka toista vuotta sitten oli ollut siellä palveluksessa. — Mutta ensin on kuvattava puitteet…