— On sitä toisten punasten lesket, joiden miehiä olen kotiin toimittanut, hyvinkin pärjänneet. On monella ollut lihaa ja voitakin.
— Kai sitä on, kun ei pidä väliä, millä lailla hankkii. Kyllä on tuollakin muijalla, joka tästä äsken lähti.
— Niin, mutta sen mies on kai täällä ammuttu, sanoi nainen väsyneesti.
Suojaska ei ymmärtänyt, mitä sillä asialla oli toimeentulon kanssa tekemistä. Vieras oli kaikin puolin ihmeellinen, mutta ihmeelliset sillä olivat asiatkin. Siitä se vain yhäti puhui, kuinka hän oli miehiä kotiin toimittanut — sielläkin Ahlaisis sen ja sen ja sen ja sen Suodenniemelt sen ja sen, kun jo luultiin luittenkin lahonneen, kun niin olivat lahtarit kironneet… Kun Suojaska valitteli yösijan kehnoutta, niin se ilmaisi, että olisihan tästä voinut mennä parempiinkin, katseli akkunasta pimeään yöhön ja kysyi siinä selkä päin sen äskeisen vaimon, sen Niemiskän asuntoa. Tänne hän kumminkin Suojaskan pyynnöstä jäi, oikaisten enempää kysymättä ja synkästi huokaisten kyökin lattialle hellan viereen. Suojaska toi sentään oman tyynynsä hänen päänsä alle ja mytisti vanhan palttoorisan itselleen. Pikku Tiltu parka siinä vielä hiukan kitisi. Pojat olivat akkojen paasatessa jo aikoja nukkuneet.
Kun lamppu oli sammutettu, oli samalla tämä ihmeellinen ja sekava iltakohtaus päättynyt, vain sen vaikutelmat mojoivat Suojasen Tiltan kiihtyneissä aivoissa. Vihtomastahan hän oli palannut ja siihen oli tämmöistä sattunut ennen kuin pääsi makuulle… Muutenhan nämä hetket ennen unen tuloa ovat köyhän yksinkertaisen akan parhaat. Lähestyvä uni merkitsee ainakin pientä aselepoa siinä sodassa, jota hänen niinkuin meidän muittenkin on kunkin kohdallansa ikuisesti käytävä. Ja kun ihmisen on paras olla, ratkeavat ristiriidatkin parhaiten, mielikuvat sikiävät ja kutoutuvat yhteen viehättäväksi, hyvin lapselliseksi tarinaksi, jota joulukuun pimeänä yönä lukitussa, tutun lämpöisessä mökissä ei mikään häiritse.
Oli sittenkin hyvä, että Eevertti pääsi kotiin; ehkä päästään taas jonkinmoiseen alkuun. Ehkä kuolee tuo tyttökin — vaimo säpsähti tätä ajatusta, mutta ajatteli sen kummiinkin urheasti loppuun asti — ja pojat osaa isä paremmin kasvattaa… Aamulla minä ryhdyn asiaan oikein selvällä järjellä, kyllä minä jostain saan tuon ihmisen mukaan senverran, että Eevertti kotiin pääsee ja tarkenee… Siellä se kuuluu vielä huokailevan kyökin lattialla. Eikö tule uni senkään. Mikähän sekin oikein on.
Siellä vieras tosiaan huokasi hellan vieressä kyökin lattialla, kiristi kasvojaan pimeässä ja kirosi äänettömästi. Että tulikin tällaiseen könsään poikettua, josta ei kumminkaan mitään kostu. Oli viimeaikoina ruvennut näin iltaisin, milloin milläkin sijalla lojuessa, muutenkin kaikki asiat niin pirullisesti vaivaamaan: oli ikäänkuin selvästi menossa sinne päin minne Pransi jo oli joutunut, linnaan, vankilaan… Mikä piru ihmisen tuo tänne maailmaan ja panee tämmöistäkin elämää elämään? Kaikki muut ihmiset, olivatpa mitä puolta tai puoluetta hyvänsä, köyhiä tai rikkaita, häijyjä tai hurskaita, kaikki ne inhoittivat sielua ja mieltä tässä unta yrittäessä. Ja kun akka tuolla kamarin puolella lampaan äänellään sopotti ja tyynnytteli kouristuksessa kippuroivaa mukulaansa ja kun tuli mieleen, mitä ehtoolla tuli tuossa alotettua, niin sähähti synkän naissielun uumenista: hyi helvetti, ja hänen teki mielensä nousta ja lähteä niinkuin jotakin tiettyä päämäärää kohden, talvisen yön pimeyteen, jonnekin, niin, selvä se: hirteen…
Ei kumminkaan lähtenyt. Uni tuli — heille kaikille.
Aamulla oltiin vähän niinkuin kohmelossa iltaisten puhelujen jäleltä, mutta muuten oli Suojaska kyllä selvillä tehtävistään. Heti noustuaan hän lähti jonnekin ja viipyi poissa parisen tuntia. Sillaikaa oli mökkiin kokoontunut lukuisia akkoja niinkuin alkuasukaskylässä ainakin ja siinä ehdittiin lausua yksi ja toinen arvelu ja arvostelu menneistä, nykyisistä ja tulevista ajoista. Niistä tulisi kyllä kirjoitettuna kookas kirja. Pikkuinen heikkohermoinen Tiltu parka, saatuaan ympärilleen niin paljon vieraita päitä ja ärsyttävää löpinää, oli äidin poissa ollessa menehtymäisillään, niin että pojat juoksivat jo i kauas häntä vastaan huutaen: »Äiti, tulkaa pian, Tiltu kuolee.»
Ei Tiltu kumminkaan siihen kuollut; se rauhoittui päästyään äitinsä syliin. Äiti olikin erinomaisella tuulella, jonka syy paljastui hiukan myöhemmin. Hän moitiskeli naisia siitä, etteivät olleet ymmärtäneet itselleen kahvia keittää, kyllä-mar he hänen paikkansa tiesivät. Ja sitten oli kaikki yhteistä lempeyttä ja laupeutta, asia tiedettiin ja ymmärrettiin ja kaiken keskuksena oli Suojaska, hän, joka ei köyhänäkään ollut pettänyt poissaolevaa miestänsä. Vaikka huoneessa oli sairas pikkulapsi, sai keskustelu yhä iloisemman sävyn. Monissa yhtaikaa lausutuissa vuorosanoissa vivahteli onnellisimpien kapinapäivien henki. Kaksin vartain siinä jo kudottiin Suojaselle käsineitä niistä langoista, jotka emännät olivat Suojaskalle lahjoittaneet lasten sukkia varten. Hiljainen tyly kilpailu syntyi siitä, kenen käsissä vartaat sukkelimmin hyppivät.