Se suuri asia, joka siinä nyt iltaa myöten alkoi selvätä — kun ei vieras näyttänyt aikovankaan poistua — oli, että Suojanen eli, mutta oli kurjissa dioissa eikä päässyt tulemaan kotiin, jollei täältä päin autettu. Niin suoraan ja yksinkertaisesti sitä ei kyllä sanottu koko iltana, mutta parin tunnin kuluessa joutui Suojaskan mieli kuitenkin sen johosta hämminkiin, joka oli paljon ankarampi kuin Suojasen lähtiessä silloin pakoyönä. Tuo outo asia kasvoi esiin monista ärtyneistä vuorosanoista.
— Onko se sitten siellä Venäjällä?
— No ei suinkaan se myös Suomessa ole.
— Eikö se sitten vankilassa kuollutkaan?
— Hm — ja vieraan pää vaappui äkäisesti, kuten toivottomalle tyhmyydelle ainakin.
Suojaska oli tosiaan hämmentynyt, kuinkapa muutenkaan. Ensin hän hämmentyi uutisesta ja sitten hän hämmentyi omasta itsestään. Tuo ihmeellinen viestintuoja siirtyi ikäänkuin sivummaksi ja esiin astui itse Suojanen, hänen miehensä. Kun asia useita iltatunteja oli kihelmöinyt hänen päässään, alkoi hänestä tuntua siltä, että Suojanen juuri nyt on väsynein askelin lähestymässä tätä hänen nykyistä tönöään — Suojanen, Eevertti, se mies… Kuinka sitten taas ruvetaan olemaan? Ei voinut, ei voinut Suojaska mitään sille, että tuo mielikuva oli melkein tukahduttava. Olipa tämä nyt tulema. Jyrkkä elämänmuutos tulee eikä osaa tyhmä pää arvata, minkälainen se muutos oikein on oleva. Siinä oli Niemiskä, mutta eipäs sille mitään tapahtunut, se sai elää elämäänsä eteenpäin. Nieminen oli ammuttu Sopperon mäessä, Niemiskä oli itse käynyt katsomassa ruumista, ja Virtanen kun oli pakkotöissä, oli sen hevosellansa sieltä vienyt hautaan yhtäaikaa kuin Malmioskankin.
Suojaska katsoi Niemiskään niinkuin apua pyytäen, mutta mitäs se, jonka mies varmasti oli mennyttä. Se näytti vain ikäänkuin iloitsevan, ettei ollut Suojaskan asemassa. Suojaska itki, mutta itkun syy oli kovin epäselvä.
— On tainnut tulla senkin mamman elämänkumppani petettyä. On moni punanen toveri, jonka olen kotiin toimittanut, löytänyt akkansa valkosten heilana.
Siitä sai Suojaskan hätääntynyt mieli kiinnepisteen. Ei ollut hänessä sitä vikaa, ei sen varjoakaan. Sopi tulla sanomaan sen, joka tiesi. Suojaska uhosi ja Niemiskä katseli pihalle: sen maine oli siinä kohden hiukan tummunut. Mutta mikäs hätä sillä oli siinäkään, ei sen mies tule niitä selvityksiä saamaan eikä sen elämän juoksua järkyttämään. Ja hyvin se on muutenkin osannut elämänsä asettaa; ei ole saanut perillistäkään…
Suojaska ei sinä iltana perästäkään saanut oikeata täyttä tolkkua ei itsestään, ei vieraastaan eikä asiastaan. Hän hermostui yhä enemmän, kun näki öljyn pinnan lampussa tavattomasti alentuneen ylimääräisen polton tähden. Hän ymmärsi, että vieraalle olisi tarjottava jotakin syötävää, muisti äsken saamansa läskinkappaleen, ja että mies, kun sieltä pian nälkäisenä saapuu, tarvitsee sen paremmin kuin tuo ihminen. Syödessään leipää, silakkaa ja piimää sanoikin vieras: