Muuan vanha ja kuihtumassa oleva maalaiselämän muoto tuulahti tänään vastaani kaikessa lämmössään ja tärkeydessään. Oikea aika sen muistelemiseen olisi kylläkin vasta kuukauden päästä, runtuviikolla, mutta kun se ei kumminkaan enää pääse silloinkaan oikeaan loistoonsa, niin on yhtä sopivaa puuttua sen oireisiin, jotka muodostavat asian jännityspuolen. Tai ovat muodostaneet — nykyään niillä on enää vain kehitysopillinen mielenkiinto. Inhimillinen elämä on elimistön kaltainen, jonka mitään osaa ei voida yhtäkkiä hävittää. Siitä jää pitemmäksi aikaa jonkinlainen surkastuma eli nidimentti.
Niinpä nytkin nämä ämmät, joiden ynnä heidän kahvipannunsa pariin äsken jouduin, olivat täydessä hohteessaan tästä paikallissosiaalisesta kysymyksestä. Vanha pestausaika alkaa olla kiivaimmillaan. Mihin muuttaa Fanni? Onko Iita kotona, vai meneekö Keskiselle? Iivari on lähettänyt Alasen pestin takaisin. Sitä ja sitä on kysytty sinne ja sinne. Vanhatkin piikain välittäjät, jotka eivät enää pääse kunnolla liikkumaan, elpyvät ainakin tarkasti seuraamaan tuota puolisalaista hommaa, joka ennen tuotti heille monet uutiskakot ja lihakäpälät. Vaikka nykyajan palvelijat useimmiten ovatkin tulona ja menona, kuukausikauppoineen, eivätkä tällä koneellistumisen aikakaudella yritäkään ylläpitää säätynsä vanhaa mahtavuutta, tuntuu se kumminkin vielä ilmassa tässä syys- ja marraskuitten vaiheessa. Isännät ja emännät tulevat jonkun verran levottomiksi ja piikatytöt samassa suhteessa itsetietoisiksi, sillä monet kuukausipalkkalaisetkin noudattavat jonkinlaista vuosijärjestystä.
Kehityksen kiihtynyttä tempoa kuvaa hyvin se seikka, että minun ikäiseni mies jo vallan hyvin voi esiintyä entisten maalaisolojen muistelijana. Noin kolmekymmentä vuotia sitten olivat asiat riittävästi toisin kuin nyt. Elämällä oli eri puolensa ja suuntansa, mutta ne kävivät suorissa ja selvissä linjoissa. Meidän pitäjässä oli kolmenlaisia ihmisiä: oli herroja, talonpoikia ja trasuelikansaa (trasu = ryysy). Herrat edustivat hengellistä valtaa (provasti) ja maallista valta (vallesmanni) — lisäksi joukko nappiherroja. Talonpojat ja trasuelikansa muodostivat yhdessä yhteisen kansan, sen materiaalin, jossa herrat enemmän tai vähemmän rehellisesti opereerasivat. Trasuelikansan valiojoukkoa olivat oivallisesti rengit ja piiat, joita tuotti vankka ja vakiintunut torpparikunta. Huligaani, hummeri, humu, sälli j.n.e. olivat tuiki tuntemattomia nimityksiä.
Meidän vanha palkollissäätymme, jonka oikeudet ja etenkin velvollisuudet 1865 vuoden palkollissääntö tarkemmin määritteli, ehti parhaana aikanaan luoda varmat perintätapansa. Lain mukaanhan palkolliset olivat jokseenkin täydellisiä orjia (isännällä oli valta antaa ruumiillisia kuritusta piialle 14:n ja rengille 18:n vuoden ikään asti) ja niinpä kävi tarpeelliseksi löytää sellainen ote, joka suojeli luontaista itsetietoisuutta pahemmilta kolhuilta. Vankka renki, joka »teki työnsä ja puri suitsensa», osasi olla herrana talossa, jos juopotteleva isäntä yöllä kotiin tullessaan alkoi märistä ja kiusata hyväluontoista emäntää. Jos palveluspaikka oli onneton, ruoka ja kohtelu huonoa, niin oli ohjeena lause: »mies on vuoden vaikka aitavitsana». Keskenvuotinen lähtö oli harvinaista, monivuotinen palvelus tavallista. Oivallinen kuvaus tuollaisesta klassillisesta palkollissuhteesta on Kyösti Vilkunan novelli »Rovasti ja renki». Sen tapaukset on toistettu monta kertaa ja rovastin osaa ovat näytelleet lukemattomat rehdit isäntämiehet.
Mutta kun palkollinen kerran muutti, oli siinä paljon tunnelmallista juhlallisuutta. Asiaan kuului, että uusi palveluspaikka pidettiin salassa niin pitkälle kuin mahdollista. Kauppaa välittävillä akoilla oli omastakin puolestaan täysi syy salaperäisyyteen: heidän ei kannattanut rikkoa välejään sen isäntäväen kanssa, jonka palvelijan he viettelivät muuttamaan. Ollakseen varma asiastaan, vaati uusi isäntä pestin antaessaan muuttokirjan vanhasta paikasta, ja sen pyytäminen teki välit hiukan juhlallisiksi. Jos salaperäisyyden verho tällöin kesti läpäisemättä muuttopäivän iltaan asti, jolloin uuden paikan isäntä ajoi pihaan parhailla kirkkorattaillaan, joille nopeasti sälytettiin lähtijän kirstu tai kaappi, niin silloin oli palkollisen korkein hetki. Uteleville lapsille hän mielenlaatunsa mukaan vastaili joko tylysti viisastellen tai hentomielisesti vetistellen: yhdenkin vuoden elämä perheen kiinteässä yhteydessä, sen töissä, huolissa ja iloissa, pyhänä ja arkena, luo jo siteitä, joiden katkominen aiheuttaa jonkinlaisen sielullisen vastavaikutuksen. Karjapiika tuntee ainakin lehmät, niiden nimet ja tavat, renki samoin hevoset, ja kun uudessa paikassa vuoden mittaan tulee puhe eläimistä, vetoaa hän mielellään noihin edellisvuosien tuttavuuksiin, joiden erinomaisuuksia hän huomaamattaan suurentelee.
Vanha runtuviikko tuntui aikoinaan kautta maaseudun, varsinkin sen pieneläjäpuolella. Muistan hyvästi nuo päivät lapsuuteni kotimökistä, kuinka me töllikulman tenavatkin koetimme eläytyä samaan tunnelmaan. Meitä auttoivat siihen juhlavaatteissaan kuljeskelevat palkolliset, joilla oli vahvasti rahaa ja vehnästä. Kun sellainen vieras poikkesi mökkiin, pani hän äidin keittämään kahvia ja siihen kestiin hän auliisti kutsui myös laukkuhousuisen pikkupojan, joka puolestaan tuossa uljaassa rengissä näki oman tulevaisuutensa, lapsellisen romantiikan värittämänä.
Palvelijasuhde on sen jälkeen höltynyt ja laimentunut sekä maalla että varsinkin — aikakauslehtien novellistiikasta päättäen — kaupungeissa. Maalla alkoi rappeutunut talolliskulttuuri ensin suosia maantieltä poikkeilevia nälkiintyneitä jätkiä, joita sai melkein mahakaupalla pitää siksi kunnes ruokaantuivat ja taas lähtivät. Hyvät rengit katosivat maailmasta. Maaseudullakin alkoi kehittyä sällisääty, joka sitten vuonna tuhat yhdeksänsataa kahdeksantoista poikkesi taloihin muillekin asioille kuin työn hakuun.
JOULU.
Taas — taaskin lausutaan lukemattomia kertoja ja mitä erilaisimpien seikkojen yhteydessä tuo soma pikku sana, joka lapsissa herättää riemua, keski-ikäisissä salattua vakavuutta ja vanhoissa leppeätä resignatsionia.
Joulu — joulu on lähellä, tuo salaperäinen, jossa kuten kaikissa inhimillisissä juhlahetkissä, sen toivominen ja sen muisteleminen ovat olennaisempia kuin itse sen nykyhetkinen esilläolo. Juhla on aatosta korkein — se sana tarkoittanee etupäässä joulujuhlaa. Jouluaaton iltahämyn laskiessa, touhukkaimman aren ja korkeimman juhlan rajamailla, siinä joulun henki sanoo ihmisen hengelle parhaat sanottavansa. Hetkistä myöhemmin eletään jo joulun pyhiä, hyvin syöneinä, lämpöisissä huoneissa ja yrittäen peleillä ja leikeillä tehdä juhlan kirpoamista luontevammaksi. Samoin sisäisin oirein vaelletaan aikaiseen joulukirkkoon, johon matkaan liittyy iloisia, joskus vaarallisiakin traditsioneja.