Olen hiukan päässyt näkemään erilaisia jouluja, ja käsitykseni on, että joulu oikeastaan on mökkien juhla — mikä kyllä osaksi voi johtua siitä, että olen parhaat jouluni viettänyt mökissä. Herrasväen joululla on hyvin onnistuakseen melkoisia vaikeuksia voitettavana. Jos mökin mies, vaimo tai lapsi joskus sattumalta pääsee oikein leveästi näkemään herrasväen huoneet ja heidän ruokapöytänsä, niin tulee hän helposti tulkinneeksi näkemänsä sanomalla, että niin siellä oli kuin jouluna. Huoneet ovat aina siistit ja kiiltävät ja päivälliseen kuuluu kaksi lämmintä ruokalajia, jotka nautitaan eri asein. Eihän siihen saa joulua muualle kuin joulukuuseen ja lahjakoriin, jonka senkin sisältö »tilauslistojen» nojalla usein on ennakolta tuttu. Jouluvirren veisaaminenkin lienee meikäläisissä valistuneissa herrasväissä harvinainen; korkeintaan voi sattua, että mamma laulaa jonkun kauniin laulun itse pianolla säestäen.

Kuinka paljon tehokkaampia ovatkaan joulutunnelman tekijät mökissä, jossa asuu ukko ja akka ja kuusivuotias kunnanhoidokki, Mari-vainaan tyttö, josta he saavat sata markkaa kuussa. Pirtin laattia on pesty, seinistä on viety kaikki arkiset ryysyt ja runsut pois, lamppu kiilloitettu ja täytetty öljyllä, pahnat tuotu levitetty keskilaattialle. Vaikkei pärettä enää käytetä muuksi kuin sytykkeeksi, on Mikolla kumminkin tapana 'joulun edellä tehdä niitä koko talvea varten ja asetella ne pirtin orsille kauniisiin ristikkoihin nokisen katon peitoksi. Himmeli on pöydän päällä ja pesän suusta lehahtaa likokalan tuoksu saunasta palaajia vastaan. Maija, Marin tyttö, saa yllensä sen esiliinan, jonka koulun rouva hänelle lahjoitti, ja niin on joulu astunut Mikon majaan ja täyttänyt sen hengellänsä. Syödään, Mikko ja Miina niiltä kahdelta ruskettuneelta posliinilautaselta, jotka asumuksessa ovat ja joita vain jouluna käytetään, pikku Maija kahvitassilla. Kun saunassa vastoin tavallisuutta nyt on käyty ennen ateriaa, on heidän kasvoillaan verevä juhlakiilto ja hiljaisessa puhelussa ovat sanat suopeita. Niitä osoitetaan Maijallekin, joka siinä unohtaa kaikki vuoden mittaan saamansa tukistukset ja muut kolhut ja luulee nyt olevansa vallan varma siitä, ettei hänen tammikuussa tarvitse muuttaa toiseen paikkaan, vaan että Mikko hänet edelleenkin pitää. Varmaankin kunnan miehet lisäävät kuukausirahaan sen viisikolmatta markkaa, minkä Mikko sanoo vaativansa.

Aterian jälkeen Maija saa lukea kertomuksen siitä joululehdestä, joka hänellekin kansakoulun kuusijuhlassa annettiin, kun opettajalle oli tullut yksi kappale yli tilauksen. Kello tulee kahdeksan, käy jo yhdeksättä, mutta makuulle ei kiirehditä. Maija ehtii lukea lehdestänsä vielä runonkin, kunnes Mikko alkaa itsekseen veisailla, jolloin lasta rupeaa nukuttamaan. Hän oikenee pahnoille puolipukeissaan ja huomaa juuri unen tullessa muistavansa äitivainaataan, jolla ei ollut oikeata kotia. Mikko ja Miina ovat tavattoman paljon suurempia ja voimallisempia kuin äiti-vainaa…

Aamulla herää Maijakin ylen aikaisin Mikon ja Miinan jutteluun. Silmät aukenevat ja katse kohdistuu lamppuun, jossa öljyn pinta on yön tietämiin kovasti laskenut. Ulkoa tieltä kuuluu kellojen kilinää. Maija kavahtaa istualleen, jolloin Mikko ja Miina vasta huomaavat hänen heräämisensä ja sanovat: — Kattos vauvaa — mikä sinunkin jo hereille tyrkkäsi.

Joulukirkkoon ei mennä — sinne jäätymään ja ihmisten hevosten jalkoihin. Ikäänkuin tämän perusteluiksi juttelee Mikko pesää virittäessään taas saman jutun kuin viime jouluaamunakin; muutamasta ovelasta akasta, joka jo pari kolme kertaa on laittautunut niin, että joulukirkosta palaajat hullumaisissa kilpa-ajoissaan ovat ajaneet hänet kumoon ja sitten perinyt ajajilta nätit hyvitykset. Mahtoiko viis’kymmentä markkaa piisata Ojanperälläkään toissa jouluna.

Niin siinä sitten laimea joulupäivän aamu valkenee. Maijaa alkaa uudestaan unettaa ja kun hän toistamiseen herää, on suuri päivä ja lamppu sammutettu. Siinä jo palataan kirkosta. Maija vetää tallukkaat jalkaansa ja livahtaa pihalle töllistelemään talvista aamupäivää. Sitten pirttiin syömään — sitä on nyt syömistä vaikka miten paljon, ja vasta Tapanina saattaa hän pikku rikkomuksestaan kuulla uhkauksen, ettei enää saa toista joulua täällä olla. Silloin puhellaan kylään tulleelle naapurille, että tuskin ne sitä viittäkolmatta markkaa lisäävätkään eikä tuommoista hounapirjoa viitsi muutenkaan pitää.

Lapsi osaa siihen hymyillä ja nauttien kauniista esiliinastaan aprikoi mielessään, että hän ainakin sen saa viedä mukanaan uuteen paikkaan. Pyhien, pikkupyhien, uudenvuoden, loppiaisen ja Nuutin kautta joulu soluu pois, mutia voimakkaasti koettu joulutunnelma jää pysyvänä jälkenä köyhän lapsen mieleen.

LUKUSIJAT.

Kun on mennyt loppiainen, sen jälkeinen Nuuti ja vielä Nuutin nuppi, jolloin sahtitynnyrien viimeisetkin hiivat ja kanahkat nuristellaan — silloin alkavat härkäviikot ja läpileivät. Elämä saa tuon tukevan ja hiukan samean sydäntalvisen sävyn, jota luonnehtivat parkkumivaatteet, tallukkaat, lannan ja puitten ajot. Saattaa mennä viikkoja niin, ettei talossa tapahdu mitään mainittavaa. Mökkiläisillä on puuhuolensa, muutamilla hiukan elatushuoliakin, sillä sivukulmilla tyrehtyy noina hiljaisina viikkoina myös päiväläisten kysyntä, ellei satu paikkakunnalle isompaa tukinhakkuuta. Pikkutalollinen ei tällöin juuri tarvitse muuta kuin alaikäisen »pehtoorin» omaksi avukseen. No, ainahan sentään kelpaa äijän kakkuli hakotukin viereen näreitä naputtelemaan. Se työ ei runno miehen luita eikä rasita isännän kukkaroa.

Noina viikkoina loppiaisesta Maarianpäivään on kyläläisillä oikeastaan vain yksi kunnollinen juhla, sen nimi on tällä kulmakunnalla lukusijat eli tukkajuhlat. Viimemainittu nimitys avaa näköaloja vuosisatojen kulttuurihistoriaan ja kelpaisi alkujohteeksi kahdellekin mainiolle kynämiehelle: Gunnar Suolahdelle ja Sakari Pälsille. Tiesi vaikka olisivat käyttäneetkin. Joka tapauksessa ovat lukusijat mitä tyypillisintä »vanhaa ja katoavaa», ainakin minun näköpiirissäni. Olin tässä pari vuotta sitten kutsuttuna päivällisvieraana naapurilahkon lukusijoilla. Varsinainen kuulustelu oli jo päättynyt kun tulin pirttiin: oltiin »kysymyksissä». Rovasti käveli hiljalleen edestakaisin avoimella keskilaattialla kehitellen jotain luterilaisen uskonopin alaa ja silloin tällöin esittäen jonkin kysymyksen, johon luontevasti sopi vastata pitkän katkismuksen sanoilla. Panin merkille, että kaikki vastaukset tulivat kolmelta neljältä naisihmiseltä. Kunnollista miehistä vastaajaa ei pirtissä olisi ollutkaan — minä sivistyneenä herrana pidin tietysti suuni kiinni. Enkä missään tapauksessa olisi kyennytkään siihen, mihin nuo viisaspäiset tytön pallukat. Siitä on nyt kaksikymmentä neljä aastaikaa, kun viimeksi olin näistä asioista piukalla paikalla.