Kraatari pitää kyllä puolensa. Se voi vastata riettaimpaankin renkijuttuun vielä paremmalla jutulla, jonka mehu solahtaa paljoa joustavammin. Kun alaikäinen renkipoika on laskettanut sellaista paksua sotkua, jossa ei ole oikeata pilan makua, nutistaa kraatari hänet armotta parilla sanalla, jotka kuultuaan koko pirtti räjähtää sellaiseen nauruun, että emäntäkin kiiruhtaa katsomaan, mitä erinomaista täällä enää tapahtuikaan. Sitä ei ruveta hänelle selittämään, ja emäntä kahlaillen roskissa, poistuu taas, käskien mennessään ehtoolliselle.
Isäntä on koko ajan istunut mukana ja sallii leikin hipoa rohkeimpiakin rajoja, kunhan se ei koske muutamia määrättyjä, kaikkein vaistoamia elämän perusvakavuuksia. Kun kellon viisari on saavuttanut vissin kohtansa, nupahtaa hän lyhyesti pojille, että on mentävä ehtootalliin. Se on merkki ehtoollisen pirttituokion päättymisestä. Pirtti jää taas hetkiseksi noitten kolmen hengen haltuun, ja kun miehet palaavat tallista, ei uutta juttua enää aleta. On maatapanon aika. Kukaan ei satu lähtemään yöjalkaan.
Pian kaikki nukkuvat, kraatari ja kissa niinkuin miehetkin. Kello yksin valvoo mittaillen sydänyön tunteja, joita ei kukaan noista äskeisistä ole toteamassa. Ovia ei ole lukittu. Vanha, miespolvien takainen honkahuone suojelee itseään ja asukkaitaan omalla arvokkuudellaan. Jos turvaton kulkija jonkun tavattoman asianhaaran tähden joutuu sinne noina hetkinä poikkeamaan, on sen täyteläinen lämmin ja leveä penkki hänen käytettävinään.
ENSI LUMEN ALAKULOISUUS.
Ulkona pihalla tapahtuu jatkuva luonnonliike, joka on siitä erikoinen, että se luo hiljaisuutta. On vaikea nimittää sitä millään uudella tavalla — se on vain tyyni lumisade. Se tehoo kumminkin nyt kuten monesti ennen ja minuun, kuten moneen muuhun runoilijaan, tehoo lasin ruutujen läpi tänne sisällekin. Sekä asiallisesti että runollisesti se vaimentaa kaiketi melun, tulee tyven ja jollakin tavoin lämminkin ruumiissa, sielussa ja mielen katselmuksissa.
Olen väsynyt, rasittunut, menehtymistä vailla — en tahtoisi sitä valittaa, mutta se on hirveän totta. Älkää siis pilkatko minua kun pyydän, että saisin vähän levätä noiden hiljaisten hahtuvien lumoissa. Syvän rauhan näin yllättäen asettuessa sieluun ja mieleen tuntee parhaiten, kuinka inhoitlavan suuri on ollut — ja on, kun taas tästä havahdun — tuo rauhattomuus, joka pitkälti jatkuneena vihdoin on muuttunut normaalitilaksi. Minkä pienen hirviöaikakauden peittääkään allensa tämäkin ensimmäinen lumisade. Ja minkä aikakauden se aloittaa…
Mutta nyt on vain tuo tehostettu hiljaisuus hahtuvain putoillessa, lyhykäinen rajahetki kahden kauden välillä… Ja mikäpä minua siitä auttaisi nyt enempi kuin muulloinkaan — ja varsinkaan nyt: koko tajuntani palaa entisiin aikoihin, noihin vuosilukuihin, joiden näkeminen nyt jo tuo mieleeni vanhan tupa-almanakan tuoksun. Olen lynkäpäisilläni akkunan ääressä nyt, kuten joskus silloin, annan silmieni harittaa niin että näen vain hiutaleet… Voi sinua, vuosiluku, oletko ehkä 1895, kuinka kaukana ovat sinun marraskuiset tapauksesi ja tunnelmasi. Kuinka ollenkaan on mahdollista, että olen näin kaukana sinusta ja kumminkin yhä elossa.
Pieni salomaan pirtti myöhäisenä syyspäivänä. Runtuviikko on jo ohi, nuo matalat, vettä tihkuvat päivät, jolloin oli kuraa tiellä ja närhit rääkyivät riihten luona. Ilma on kylmä, maa kopiintunut, taivaalla jylhän mustan sinertäviä pilviä, joista voisi odottaa kiukkuisinta salamaa. Kuusessa tirskahtaa orava, mättäällä happanevat varsissaan viimeiset puolukat. Mökin ainoan pojan ei tarvitse näitä asioita harrastaa enempi kuin hiljaista hengitystään, ne ovat siinä pellonaidan takana ja hän on sattumalta sisällä akkunan takana. Hänen yllään on paita, sarsihousut liiveineen ja takki, sukat ja pienoiset varsisaappaat. Ei ole hänellä hätää; hän on syönyt leipää ja piimää, ja vaikka pilvet ovat synkät, ei niistä enää voi tulla salamaa.
Poika unelmoi ja ikäänkuin odottelee, tietämättä mitä. Hänen takanaan on hiljainen pirtti; mustunut lattia kiiltää lakaisun jäleltä, pesän edessä on puusylys, muurin otsikolla kissa. Kello käy. Sen kaiken hän hyvin tietää. Pitkä alakuloinen hengenveto tulkitsee sen.
Nyt urahti kissa. Mutta poika ei käännä päätään, sillä hänen tajunsa on samalla hetkellä omaksumaisillaan tuon tuolta jylhän sinertävästä ilmasta. Yksinäinen hiutale tuli jo äsken, yhdessä ilman kohdassa alaspäin mutkitellen. Tai varmaankin mitä jo tuli monissa paikoissa, sillä nyt niitä tulee paljon ja suurentuen ja hiljaisuutta kiihdyttäen. Nyt näkee ja ymmärtää, että ne tulevat taivaasta. Poika juoksee pihalle kuullakseen läheltä niiden kuiskutuksen. Hän, poika, on ollut kaikkiaan vasta seitsemän pientä vuotia tämän maailman elossa, mutia hyvin hän jo tietää, että tämän nimi on talvi.