Tammikuun aurinko nousee ja paistaa asettuneille hangille. Se herättää sisällä istujan huomion viskaamalla hänen eteensä laattialle ja muurinkulmaan tuon monista runotuotteista tunnetun, ilmaiseksi saadun ihanan kultaläikän, jonka muoto riippuu asianomaisen huoneen ikkunanpuitteista ja verhoista. Vanha kunniallinen maalaispirtti, jossa on ikkunoita kolmella seinällä — sellainen huone on tämmöisenä tammikuun aurinkopäivänä aamusta alkaen täynnä toivorikkainta tunnelmaa. Pyhien aikana ovat rekikelit lopultakin vakiintuneet ja talon talviajot päässeet virkeään vauhtiin. Pirtin valtava muuri otsikolla lojuvine kissoineen ja sitä vastapäätä peräseinällä käyskentelevä kello, ne hallitsevat päiväsydämen pirttiä säteillen sen ilmaan varmaa ja vahvaa perintötalon henkeä. Kuljetaan kevättä kohden. Pirtin päivittäiset tapaukset saattavat olla samat nyt kuin marraskuussa, mutta nuo auringon kultaamat pölyhiukkaset antavat niille kumminkin toisen äänilajin.
Päivä on jo pitkällä, kun kuistilla narisee ja kuuluu kuinka luudalla ropsitaan lunta tallukkaista. Askeleet lähestyvät, ovi hyörähtää. Sarantapuolella riippuva vanha moukari aloittaa monesti päivässä uudistuvan passiivisen nousunsa, nytkähdellen sen mukaan, kuinka sisään pyrkivä poikanen jaksaa ovenrakoa suurentaa, painaakseen sitten vahvasti vuoratun ja naulatun oven jälleen vihaisesti kiinni. Siinä on mökin poika läkkikannuineen.
Poika ei näe pirtissä ketään, mutta sanoo sittenkin päivää; se kuuluu melkein pirtille enemmän kuin ihmisille (niinpä jos on tavattu talon ihminen jo pihalla ja hänen seurassaan saavutaan pirttiin, sanotaan kumminkin päivää pirtille). Poika on tullut emännältä piimää kokemaan. Mutta emäntä ei ole pirtissä eikä poika lähde häntä hakemaan, vaan istuu penkille. Ei ole pojalla kiirettä; tämä on hänen tämänpäiväinen työnsä. Ellei emäntä satu tulemaan pirttiin tunnin päästä, niin kai hän kumminkin joskus tulee…
Jo tulee taas joku, ei ulkoa, vaan pakarista päin. Se on kraatari, paitahihasillaan ja silmilasit otsalla. Katsoo siinä mennessään poikaa ja sanookin jonkun sanan, menee sitten etäälle pirtin peräikkunan ääreen, jossa hänellä on työmaansa. Vaitiolo jatkuu.
Kunnes puolen tunnin päästä kraatari kysyy, mitä pojalla on asiaa.
Poika kohentautuu hiukan penkillä ja sanoo:
— Emännälle mulla vaan olis.
— Emäntä on pakarissa, mene sinne.
Poika ei sano mitään ja vaitiolo jatkuu taas. Kissa herää, kiskottelee, hyppää alas ja ravistelee hetkisen käpäliään ennenkuin menee ovelle. Se menee sinne parahiksi, pirttiin tuleva emäntä joutuu avaamaan sille oven. Emännälle sanoo poika vielä erikseen päivää, mutta ei puhu asiaansa, ennenkuin emäntä parilla matalalla sanalla on sitä kysäissyt. Emäntä menee ulos vastaamatta mitään, mutta poika jää yhä odottamaan, kunnes hetken päästä emäntä raottaa uudelleen pirtin ovea ja sanoo siitä: — Tule saamaan.
Samassa oven avauksessa on kissa taas tullut sisälle ja kiiruhtaa nyt vähääkään hankkimatta äskeiselle makuupaikalleen. Kraatari antaa neulansa levätä ja katselee, kuinka poika mennä paarustaa kannuineen pakkaspäivän tietä. On jo ehtoopuoli. Suuressa yksinäisessä huoneessa mietteliäs kraatari aistoilee ja uumoilee kaikenlaisia asioita. Hyvin mielellään hän hämyn alkaessa ryhtyy pieneen välipuuhaan: tekemään tulta pirtin pesään.
Kohta on pirtin ehtookausi täydessä käynnissä. Miehet ovat raskaasti kopistellen saapuneet ajosta pirtille tuoden muassaan karheata ulkotyön tuoksua, virkeätä lannan ja pihkan lemua, jöreätä rupattelua harmittomine kirosanoineen. Ovi saa seistä hetkisen selkoselällään, kun renki raastaa sisään tuoreita aisapuita ja omalla oikeudellaan antaa niitten häikäilemättä jymähtää keskilaattialle. Kissa, kraatari ja seinäkello, pirtin päiväiset henget, painuvat hetkeksi taka-alalle. Kissan on parasta siellä pysyäkin, sillä jos se miessakissa joutuu huomion esineeksi, ei se milloinkaan ole sille itselle mieluista.