Isän ja lasten hetket kuluvat. Kunnes palvelustyttö meidät löytää ja ilmoittaa äänekkäästi, että pihaan on ajanut vieraita kaksi hevoskuormaa…
PÄÄSIÄISAAMU.
Muistan hyvin pääsiäisaamut noin parikymmentä vuotta sitten ja ajattelen kaihomielin sitä minunnimistäni nuorukaista, joka silloin nousi varhain ylös ja vaelteli yksinään, päivän noustessa, kallioiselle mäelle korkeimman kiven päälle. Häntä ei ajanut mikään esi-isien auringonpalvelu, eikä hän muistanut kirjoihin vietyjä pääsiäisaamun menoja. Mutta kevätaamun tuoksu hiveli hänen hehkeätä ihoaan ja sieraimiaan, joita tämän maailman pölyt ja sauhut eivät vielä olleet turruttaneet. Maan ja ilman tuhannet aamuseikat tuntuivat hänestä siltä, ettei kukaan ollut niitä koskaan näin tajunnut, ja kun hän näki auringon liekehtivän syrjän, puhui se hänelle läheisen menneisyyden ja etäisen tulevaisuuden rajatonta runoa. Menneisyys ei herättänyt kaihoa; se oli pieni ja lähellä oleva sydämen aarre ja se vain kiihoitti mielikuvitusta tulevaisuuteen, joka oli olevinaan niinkuin noitten näkyväisten aamun rantojen toimivaa valtaamista, paljoa laajempaa vain.
Mutta näköaloja on katseltava kaukaa, että ne olisivat kauniita. Jos lähtee ja vaeltaa keskelle sitä metsää, jonka siintävää latvaviivaa on korkealta kiveltänsä ihaillut, voi siellä puitten juurelta löytää löyhkäävän rämeen. Kaukaa nähdyn kauneuden alkutekijät voivat itsessänsä olla rumia ja myrkyllisiä.
Ja äskeinen seisontapaikka näkyy tänne naavaisten puitten välistä, nyt aamun kultaamana korkeudessaan. Eikä ole mitään järkeä lähteä pyrkimään sinne takaisin. Lumo katoaa kaikesta, mitä lähestyy ja aamu muuttuu salaa päiväksi; ympärillä on elämän räme, joka melussaankin voi olla hirvittävän äänetön.
Samanniminen mies herää nykyisinä pääsiäisaamuinaan eikä kiiruhda nousemaan. Hänen olonsa on unen jäljeltä raikkaimmillaan, koska hän juhlan vuoksi on saanut herätä luonnollisesti, ei kenenkään herättämänä. Hän katselee aamua vuoteestaan ja ajattelee tutun ajatuksen: että maapallolla on vain yksi aamu, joka jatkuvasti kiertää sen pintaa, määräajoin kiitäen tämänkin paikan yli. Me laskemme kierrokset ja sovimme, että kun niin ja niin mones kierros tulee, on se Pääsiäisaamu. Tämä on nyt se… Aurinko paistaa vuorten kukkuloille, jotka voivat olla korkeita — mutta jos pistäydyt hiukan etäämmälle avaruuteen, näet maan ääriviivan pyöristyvän tasaiseksi kaareksi kuin herkimmällä harpilla piirrettynä. Kun olet siinä missä olet, olet maan pinnalla ja parhain näköalasi on avaruuteen päin. Vanha tuttu, väreiltään jo hiukan kauhtunut ja kärpästen pilkuttama maapallon pienoiskuva hymyilee ylhäällä kaapin päältä vuoteessa viipyvän omistajansa silmään. Akkunan ylimmästä ruudusta osuu auringon kultainen aamuläikkä sen pintaan.
Tuommoinen aamuloikominen ei ole terveellistä, siitä ovat kaikki kasvattajat yksimielisiä. Siihen liittyy helposti uinailuja, jotka eivät ole edullisia ihmisen työlle ja kutsumukselle, vaan hämmentävät sitä. Aikamiehenkin silmät painuvat siinä rakoselleen ja lopulta vallan kiinni ja hän on nykyisilläänkin vielä olevinaan nuorukainen, joka tänä pääsiäisaamuna seisoo erämaan kivellä ja katselee näköalaa, joka oikeastaan ei ole ala, koska sillä ei ole ääriä. Sillä kivi, jolla hän seisoo, on tämä vähäinen maa, ja se mitä hän katselee, on olevainen kaikkinensa yli ajan, paikan ja aineen rajojen. Ja taas on entisyys, niinkuin poikasella taannoin, pieni ja lähellä oleva, hiukan ujostuttava sydämen aarre, ja tulevaisuus tuon rajattoman ja rannattoman toimivaa valtaamista, voimallista, riemullista tahtomista. On suloista, kun voi tahtoa ja kaikkein suloisinta, kun ei tiedä mitä tahtoo. Raikkaat tuulenhenget puhaltavat tämänkin kivelläseisojan aamutajuun — kunnes hän havahtuu ja toteaa aamu-uinailujen turmiollisuuden kavutessaan alas maa-ilmaan, jossa pitää tietää mitä tahtoo.
PIRTTI.
Vanhassa maalaispirtissä noustaan aikaisehkoon. Talli ja navetta vaativat ihmiseltä askareensa. Suurus syödään ennen työhön menoa. Mutta ehtoollisten roskien lakaiseminen jää siksi myöhäiseen, että emäntä ehtii siitä muistuttaa piikaa: on harmillista kraatarin tähden, kun hänen täytyy aamusta työskennellä siivottomassa pirtissä.
Eikä pirtti ennen tuota aamulakaisua pääsekään täyteen kunniaansa. Vasta sitten kun ovi piian jälkeen on humahtanut kiinni ja auringon punakeltaiset aamukiilut kaikkialla kylässä syttyneet, silloin on pirtti päiväkunnossaan.