Loviisa. Ja hänen kirjanpitäjänsä on aivan hänen kaltaisensa… Hänen luonteessaan ei ole vähääkään mustaa pilkkua… Hän ei ole koskaan ollut tekemisissä naisten kanssa.
Heinonen. Niin, niin. Onhan niitä sellaisiakin naisia, joilla on jonkunlainen makuaisti.
Loviisa. Karoliina tulee hyvin onnelliseksi hänen kanssaan.
Heinonen. Ei koskaan!
Loviisa. Kyllä, sanon minä!
Heinonen. Ei, sanon minä!
Loviisa. Kyllä!…
Heinonen. Muista, Loviisa, että minulla on torvi.
Loviisa. Vai niin, onko tarkoituksesi kiduttaa minut kuolijaaksi. — Niin, tee vaan se!… Rääkkää vaan minua tuolla murha-aseellasi!… Jatka vaan sinä!… Mutta tulet vielä kerran katumaan… Saat vielä kaivatakin minua… Omantunnon tuska tulee sinua kalvamaan… Mutta puhalla sinä vaan… Kerran sinä vielä puhaltelet minut hautaan… Ja viimeisellä tuomiolla saat vastata teoistasi. Muista se! Krokodiili! (Menee vasemmalle.)
Heinonen (Loviisan mentyä; rauhallisena). Jumalan kiitos, kun on tuomiontorvi olemassa viimeisenäkin päivänä! — Kyllä sen luulisi riittävän. — Ja sen asian päälle vähän puhallan uudelleen. (Menee puhaltaen vasemmalle.)