Maiju. Sitten Henrikson.
Maiju. Hän menikin juuri paraaseen aikaan. (Henrikson laulelee ulkopuolella). Se on varmaankin herra! Hän laulaa… Sepä on kummallista! Hän on muuten aina niin totinen, kuin olisi hän ketulta syönyt armovuodet tai kaikkea tuota.
Henrikson (tulee oikealta, etumaisesta ovesta). Olen niin iloinen ja tyytyväinen! Olen aina istunut vaan kotona. Mutta tänä iltana menenkin erään ystäväni pitoihin »Alppilaan». Siellä tulee olemaan hauska… Lauletaan … tanssitaan … samppanjan korkit paukkuvat… (tanssii ympäri lattiaa).
Maiju (kuunneltuaan). Vai aikoo herra mennä »Alppilaan» tänä iltana.
Henrikson. Piru vieköön! Piika kuuli!
Maiju. Mitäs rouva sanoo siitä?
Henrikson. Ole vait! Et sinä sitä ymmärrä.
Maiju. Kylläpä ymmärrän paremmin kuin herra luuleekaan.
Henrikson. Etkä ymmärrä, sanon minä.
Maiju. Ymmärränpäs, sanon minä… Herra menee vähän nauttimaan raitista ilmaa … sehän on aivan luonnollista.