Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin kuvana kulkuasi katsomaan. Purista vielä veneestä mun kättäin, suo, että vielä hymys nähdä saan!
On mennyt nyt se taivaan-armas aika,
kun luokses silloin tällöin hiiviksin,
ja silkkipukus kahina kuin taika
mun vartoovan sai ihastuksihin.
En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle
suloista outoa se puhuikaan,
siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle
ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.
Se mennyt on, — En milloinkaan saa kuulla,
en seistä luonasi, kun neuloissas
tai klaverillas laulat sulosuulla,
en kosketella kaunokutrias.
Suudelma viimeinen ja ensimmäinen
kuin veljelles, vain ainut, mulle suo!
Poskellas päilyy kyynel vieriväinen:
ah, anna suudella mun siitä tuo!
Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa,
kun sulta lempeni sen pyytää vaan,
ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa
surunsa, ei sua näe milloinkaan.
Muistatko sinäkin mun joskus siellä?
Ei! Unhota ja ollos onnekas!
Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä
vain murheellisna olen autuas.
Fanny.
Selmalle ennen aina mä laulain soitin kanneltain, kun povelleni painaa hänt' ystävänä sain.
Vaan vanhempana sitten
näin lapsen käyvän templihin.
Poiss' maasta kuolevitten
sen sielu, katsekin.