Maan pääll' on taivas varmaan,
niin luulin, kuu mä Selman näin;
vaan kun näin Fannyn armaan,
hän mun nost' ylöspäin.
Elolla — opin heistä —
on kauneus kaksinkertainen.
Niin näyttääpi se meistä;
vaan yks on alku sen.
Lähteellä, laakson puolla,
näen ihanaisen Eedenin:
kuvaansa Selma tuolla
hymyillen silmääkin.
Vaan ylös silmäellen
mä näen Fannyn vuorella.
Hän siellä rukoellen,
seisoopi kirkkaana.
He yhteen sopii aivan:
on Selman tytär Fanny tää;
vaan Fanny saa jo taivaan,
ja äiti suruun jää.
Hän vuoren alle istuu ja nukkuin unta nähdä saa. Kun kaikki täydellistyy, niin yks on taivas, maa.
Peili.
Kas! Pieno makaa hiljallensa hereillä vielä kehdossaan, Noin katseinensa hän niitä kummaa seuraakaan?
Kirkastuu silmät taivaisesti,
myhäelee autuaasti suu.
Noin ihmeisesti
hän mistä syystä riemastuu?
Ei ole nyt se peilin valo,
ei kukka eikä lasi sen.
Kehdolla jalo
kai enkeli on taivainen.