Kai paremmin, kuin silmä, lasta
saa joku aisti huomaamaan?
Kai taivahasta
on hällä muisto muassaan?
Niin Fannyn imettäjä luuli;
vaan itsekin hän enkelin
jo näki, kuuli:
se Fannyn äiti olikin.
Hän oli lasta silmäellyt
peilissä, seisoin hetkisen,
ja nyökähdeliyt,
iloa äidin nauttien.
Ihana lasi, joka näyttää ne, joita sydän rakastaa! Ken niin sen käyttää, vanhuuden-ystävän hän saa.
Tahdot.
Pikku Fanny iloissaan
sanoi tähtiin katsoissaan:
"monin silmin minua
katsoo Jumala".
"Jumala on maassakin,
Fanny. Katso kukkihin!
Niinkuin Herran silmät nuo
meihin katseen luo".
"Nyt näen selvään Jumalan,
missä, äiti, arvaahan!
Silmissäs Hän hymyilee,
minuun katselee."
Kiiltomato.
"Mik', äiti, loistaa noin haan puolla? Vast'ikään putos tähtönen: mitähän, jos se on nyt tuolla?" Huus Fanny; portin ylitsen hän kohta kiipeskin ja juoksi halki haan sit' ylös poimimaan.