"Min näen? Loistitko niin sinä?
Oletkin kirkas, suloinen…
Vain mato! Ja kun luulin minä,
ett' olit helmi taivainen.
Vien toki kotiin sun: saat siellä rauhassa
kukissan' asua".
Hän kutsui kokoon pienet kaikki
ja ruusuun pisti matosen.
"Pois kynttilä! Äl' itke, Maikki:
saat lyhdyn sievän pienoisen.
Jos yöllä heräät, niin sua hauskuuttaa se vaan,
ja nukut uudestaan.
Kuink' otus tuo voi tulta moista itsessään, äiti, suojustaa?" "Hän, jok' on käskenyt sen loistaa, sinutkin kerran kirkastaa, jos tulet hyväksi". — "Siis, äiti, olet sa jo kirkastettuna".
Taivaankaari.
Käy, isä, järven yli mua saareen viemähän. Näetkö, saaren syli kun kantaa töyrähän?
Töyräällä taivaankaaren
pää toinen parhaallaan.
Oi, jos se jäisi saareen,
siks kunnes saavutaan.
Hän hyvin soutaa; vene
käy rannan ruokoihin,
kun näky kaunis menee
Fannylta kateisin.
Ja kyynel karvas kasti
pieneltä poskipään.
"Mit' etsit täältä asti?"
sai isä kysymään.
"Tuoss' satoi ihmeekseni
taivaasta kukkia.
Niit' aioin äidilleni
iloksi poimia."
"Kas, kukkain paljoutta!"
nyt isä vastasi.
"Ne maassa syntyi, mutta
ne taivas kasvatti.