Laululintu.
"Tän linnun laulust' useasti sä hellyit kyyneleihin asti: Se ota, muista Eetua — vaan ei lie lahja mielees? Ah! Vai etkö lahjan antajasta nyt enää tahdo huolia? Voi pikku Fanny, vastaa ja katso minua".
Hän katsoi, otti linnun, juoksi sen kanssa kukkiensa luoksi puutarhaan. Hänen hoidossaan komeili kukat riemuissaan. Vaan hänestä ne suruisilta ja itkeneiltä näytti nyt, niin melkein kuolevilta kuin kukat niitetyt.
"Ah! Laulajanne on nyt vanki.
Vaan taas sen teille toimitanki
sulosti sangen laulamaan. —
Pois lennä, ollos vapaa vaan! —
Kas, vaahteraan se riemuin liitää,
sen latvahan taas laulamaan.
Ylemmä mielin kiitää —
jos siivet saisin vaan.
Vain nähdä taivaan saanko, rukka, kuin maahan kiintyneenä kukka? Milloinkaan enkö liitää vois kirkkaasen avaruuteen pois? Tuo perho, mi noin lentää täällä, tuoll' äsken katsoi kuoresta. Mä rusopilven päällä Saan kerran istua".
Kukat.
"Tuoksustasi varmaan
lienet väsynyt?
Mennös maata, armaan'!
Hyvää yötä nyt"!
Äiti antoi suutelon.
Fanny vaiti on.
"Pääsi tyynyyn paina,
lapsi, uinumaan!
Ah! sä kuihdut aina
joka päivä vaan".
Fanny raukein katsehin
silmää taivaihin.
"Vedessä on kukkas,
jotka kotiin toit;
koko yönkö, rukka,
niitä vartijoit?"
Äiti kulta, katsoppa
pilvein kukkia!
"Tyydy kukkiin mailla, nukkuin, kasvaen maisten kukkain lailla, kevääst' iloiten". Fanny ikikeväällen hymys huoaten.