"Taivaan tähdet illoin tuolla tuikkivat, enkelein luo silloin mua kutsuvat, Äiti, jos mua kaivataan, olen siellä vaan.
Kukat siellä loistaa eikä kuihdukkaan. Seppeltä mä noista vastaas laittaa saan. Näitä ensin tomullein kylvät muistoksein".
Vuohi.
Taas, imettäjä, terveysjuomaa sä tarjoot minullen. Vaan kiliparkas jälkees — huomaa! — Noin juoksee itkien. Rinnastas poissa tähteni, sua seuraa toki, tuntee äänesi.
Niin, äiti, vaikka eroamme,
omasi olla saan.
Vähäinen aika toisistamme
erottaa meitä vaan.
Niin sanoit, milloin sairastit
ja meidät kyyneleissä huomasit.
Vaan minä elän: kokonansa, kas, maljan tyhjensin. Ja unta näin mä yöllä kanssa: Pilvellä istuinkin; mull' Eetu antoi seppelin, vei minut alas laaksoon tanssihin.
Paperileija.
"Kas, Fannyni, katso, kun juoksen, se kiitäen vain kohoaa; vaan sormeni yksikin luoksen' sen taas alas ilmasta saa", Ja langasta kuljetti riemuiten hän nyt lehtisen siivikkähän.
Kas, myrskyssä kutriset lentää.
Vain pilvihin silmäten hän
yli kankahan, kantojen entää,
kylän lapsia jäijissähän.
Hän leijansa näin ylemmäks yhä vaan
sai ilmahan korkenemaan.
Hei! — huudahti Fannykin — kiitää
myös valkea kyyhkyni noin.
Vaan loukkaut, Eetu, jo siitä!
Voi! tuskin mä katsoa voin…
Nyt lankesi Eetu, mut kohta hän vaan
nous taas sitä kuljettamaan.