"Kuva ompi se tän elon teistä",
sanomaan täten nyt isä saa.
"Niin; lehti on kullakin meistä
myös myrskyssä kuljetettaa.
Pidä kiinni ja katsele taivahisin;
taas nouse, jos lankeatkin".
Miten lehti nyt ilmassa häilyi, sitä katseli Fanny, ja hän näki F:n, mi päivässä päilyi, kas, lehdestä kiiltelevän. "Noin häilyvä sieluni taivahan, maan välimailla", hän sai sanomaan.
Tuon piirtäjä — Eetu — sen kuuli ja sai pahan aavistuksen… Vei langan nyt kourasta tuuli; hän kääntyi, sen saadaksehen. Oli hukkunut lehti, ja vaalistuen loi silmät hän neitosehen.
Kyyhky.
Kun Fannyn sydämmensä omaks Herran pit' antaa kanssa seudun nuorien, hän lasna riemuitakseen viime kerran, kyyhkynsä kokos ympärillehen.
Hän juoksi koreineen: ne kaikki läksi,
ei ilman riidan jankkaa, noukkimaan
— hän kultasadetta soi syötäväksi —:
valkoinen yksin vain ei tullutkaan.
Kaivolla pitkin selkää, rintaa alas
pirskutti helmiä se nokallaan,
lens ylös sitten ynnä sieltä palas
kädelle Fannyn, hänen kutsuissaan.
Nyt saapui Eetu: kyyhkynen, kas, kiitää
hänelle heti vastaan leikkihin,
käy hartioille, Fannyn syliin siitä
taas takaisin ja jälleen pilvihin.
"Oi, käsitän sun!" virkkoi Fanny, kättä puristain Eetun, poistuessahan, ja Eetu näki, kyyhkyyn silmäämättä, katseessa Fannyn taivaan aukeevan.
Kointähti.