Tuskin järvellä niin kulkee vene, kuin nyt niityn jäällä sievään menee kevyt kelkka, Fanny kelkassa. Eetu lykkää, kulkein luistimilla myötätuuleen. Posket molemmilla punottaa… Lens hattu Fannyltä.
Kuten haukka kyyhkyä, hän tuota ajaa takaa, löytää ladon luota, uljaana kuin kaappari sen tuo eikä saata kyllin katsahdella, kun nyt hänen itse asetella Fanny sorjaan päähänsä sen suo.
Kelkkanen saa vauhdin taas ja jatkaa
vauhdissansa itsestäänkin matkaa.
Fannya nyt Eetu katsastaa,
Fannyn nimen sievin mutkin tuohon
piirtää jäähän, jonka läpi ruohon
vihannuutta vielä kuuloittaa.
Leikiten näin lehtoon kävi retki,
milloin saapui sydänpäivän hetki.
"Eetu, kas, kun puut on hopeiset!
Kas, kun latvat timanteista loistaa!
Mikä lintuin telme kuuluu noista!
Kas, kuin valoss' on ne hohtoiset!"
"Kanssasi, ah, Fanny armaat retket
talvisetkin on. Ei kesän hetket
viehättäneet noin, ei linnutkaan;
kas, on tilhin värit kaunokaiset,
punatulkun uljaan purppuraiset,
kas, kun tikli hohtaa kokonaan!
Muutoin tuhmat koreudessansa on ne. Täällä talvehtiessansa jonkun jäisen marjan poimivat, vaikka eteläisiin palmustoihin, Jortaanin ja Niilin rannikoihin taivaantietä lentää voisivat".
"Meidän myös on käyminen tie taivaan", huokaa Fanny. Nyt hän yksin aivan näkee peipon jääneen pohjaiseen. "Puolisos on täältä mennyt yksin. Iloitse: taas kevät yhdistyksiin saa, min talvi saattoi erikseen".
Kuihtumaton kukkanen.
Lauantai-illoin Fanny kaasi raikasta vettä lasihin ja viereen äidin kukkavaasin sen laski uusin kukkasin. Vierressä viikon kuihtuen ne muuttaa täytyi jällehen.
Yks hänen suosionsa voitti:
hän kiinnitti sen peilin taa.
Se yksin (kuka tuota moittii?)
vierastaa Fannyn luona saa.
Se, kuihtumaton kukkanen,
on aina raittiin kaltainen.