Ja kesää kolme asui siellä, vaan talvet laatikossa, tuo. Ei ihme, hellällä jos miellä hän kulki kumpaisenkin luo, ja jos tuo vanha kukkanen sai ennen muita katsehen.
Sen Eetu antoi muistoksensa,
pois miehistymään mennessään:
"On kukka kyllä kaltaisensa,
lieneekö myös hän mieleltään? —
Kun takaisin hän palajaa,
tää multa tervehtiä saa.
Kun vastauksitta hän jääpi, minua innoin hakeissaan, ja hiljaisuus vain selvittääpi; niin, hänen tässä huollessaan, tää, vedet silmiin tuodessaan, kuiskaapi: Rakkaus elää vaan".
Ilmakannel.
Ken — kuule! — soittaa siellä? On kannel akkunassa, vaan ihmistä ei ollenkaan. Nyt puuttuu sointu vielä; nyt on se loppumassa; ei, nyt se alkaa oikeastaan.
Se onko laulu taivaan, ylistys, kiitos Herran, jonk' ääntä hiukan kuulla voin? Unessa kaukaa aivan on ääni monen kerran rintaani tunkeunut noin.
Tai Eetun tulon enne
se lienee, kallis mulle?
Tai viesti oman lähtöni?
Niin! Fanny hautaan mennee,
ennenkuin Eetu tullee…
Min näen? Hänet! — Luojani!
Noin tuskaisna et tulla saa luoksen'! Ah, sä kuulet: kannelta taivas koskettaa. Se on kuin rinta mulla: kun hiljenee jo huulet, se huoltain vielä huoahtaa.
Sammalruusu.
Sammal kankaan vaatettaapi, urhon kummun, linnan seinän, lahopuun saa verhoihin. Sammalesta puhkeaapi ruusut, jotk' ois sievisteinä Eedenin ja taivaankin!