"Ah, Eetu! Sä nyt puhut pääskyn kielin.
Oi tullos haamussa, min mielit vaan,
jos vaikka halvan pääskyn, niin mä mielin
omasi olla ainiaan.
Mä maassa, taivahassa kuulun sullen:
sun puolisonasi, jos elää saan;
jos kuolen, niin sun enkelikses tullen.
Ei silloin tomu kahlikkaan.
Voit jälkeen ottaa vaimon, surun jättää.
Mun paikkani ei ole päällä maan,
jos ei sun vartijanas näkymättä,
siks kunnes siellä kohdataan".
Lähde.
Raitis lähde! suo mun vettäs juoda: lääkkeeni on ainoinen se vaan. Vahvistaa, kun katseeni vain luoda taivaan kuvaan kalvossasi saan. Alku sullakin on taivahasta: vuoren pilvestä sä pisarin juoksit, helmes mieli maata kastaa; taivaasen taas nousetkin.
Puro kalliolles turhaan tuolla pyrkii; luokses sille tiet' ei näy. Synnyinpaikalles sun pitää kuolla; puro toisen kanssa mereen käy. Vaan te yhdytte taas ylähällä: juoksun täällä lopetettuaan, tie on meren helmasta myös hällä laillas ilmaan avaraan.
Kenties pilvenä te iltasella purppuraisna joskus yhdytten, valain lehdon kukat kastehella; kenties joku nuori näkee sen. Kalvaana hän laillan' tuumii: täällä kaunista on; kuinka ruskojen synnyinmaalla onkaan pilvein päällä, luona jaloin tähtien?
Myrttikruunu.
"Saanko riemuviestiis luottaa? Elät Eetulles siis taas? Ihme! Pelastut? Vai suotta toivonenko toivun taas? Mikä muutos! Katseissasi säteily on taivainen; terveys hohtaa poskiltasi; saan sun taas, o armainen!"
Fanny vastaa: "Ainaiseksi taivas meidät yhteen luo. Nukun. Poistu hetkiseksi; tämä ilta selvän tuo. Odota." — Hän Eetuansa johtaa akkunalle päin. Henki, varavuoteeltansa pelastettu, — lähtee näin.