"Kas, kuin kasvaa rehennellen lahjoittama myrttisi!" lausui hän, ja hymyellen kyynel myrtin kasteli. Erotessa Fanny antoi suuta omast' ehdostaan. Onnelaan se Eetun kantoi, — äsken korvess' yksin vaan…
"Nukkuuko hän vielä?" — kohti käy taas Eetu ovea; avata sen vihdoin tohti: "nukkuu kai; on hiljaista… Myrttikruunu otsasella! Hymyilee kuin morsio! Uupuin lepää vuotehella — Luoja! Henki mennyt jo!"
Eetun uni.
"Lähtölaulu päässeen vangin valopilvelt' yön nyt soi. Sinne pitäis seuraamankin, nähdä, min hän nähdä voi. Sinne syntiin langetessa nostettihin Eedeni, niinkuin ruusun vaaletessa tuoksu siitä haihtuupi."
Unissaan on katsomassa Eetu Fannyn lentoa, kuin hän virran hopeassa käy ja kultahiekassa, keveä kuin ruusunlehti, tähtikirkas, kastetaan, aamuruskoon liitelehtii pyhästä hän pesostaan.
Rauhan kyyhky onneiselle nyökkäyksen rakkaan suo, hänet elon lähtehelle valon enkeli kun tuo. "Juo ja katso lähteen pintaan: kuvas taivainen on tuo — Luojan kuva: sulle rintaan itse Jumala sen luo.
Juo! Sä niin saat voimaa yhä. Mitä olet miettinyt hyvää, ihanaa ja pyhää, elää, kukkii täällä nyt. Katso, lehdot sua varjoo (multaa maan ei kaipaa ne), kukkii, hedelmiä tarjoo, hajahtavat hyvälle.
Kieltä osaa ihaninta kukat nuo ja lehdetkin. Kuule! Mitä tuntee rinta, soittaa ne ja laulaakin. Niiden lemu selittääpi sulotunteet povessas. Käske: luonto totteleepi kuten kätes tahtoas.
Vielä juo, niin kokonansa elosi käy selväksi; takaisin saat kerrassansa, mitkä sulta pakeni. Kukin kyynelees maan päällä, voittaessas itsesi, taivaan kuvastain on täällä helmi seppeleessäsi.
Lempimäsi luokses palaa: halaa, niin se saapuukin; Eetun itkevän luo halaa, niin jo siellä seisotkin. Seuraa häntä korpeen vielä, niin tok' olet autuas, Eedeni kun loistaa siellä puhtahasta sielustas".