Heräs Eetu: suloksensa Fannyn tunsi läsnään hän; maisin kaihoin riemuksensa taivaisen sai ystävän. "Ollos enkel'-armahani, lupaukses mukahan, lohtua tuo rintahani hengen kuolemattoman!"
Uusi Eedeni.
Eeden yksi kadotettiin, onko toista ollenkaan? Maasta rauha erotettiin, onko taivahassakaan? Kun sä vikais tunnon kannat, niitä suret, itketkin, kestät, kärsit, anteeks annat: tiedät toisen Eedenin.
Hylkäämänä kotitienoon, pois kun sieltä paeten, näet tomuun hyveen vienon tähtein hiovan katsehen: silloin tunnet, kuin sun kantaa lähtölaulu taivainen tuolle puolen luonnon rantaa, päivän laskun ohitsen.
Kun yön rauha mielees tuopi — milloin kuuhut valistaa — sulot ne, jotk' elo suopi, kalleudet, mit kuolo saa: silloin mieles ennättääpi hetkeen, joka kokonaan muiston toivoon yhdistääpi, taivaan aamun iltaan maan.
Kun sun itkuun liikuttaapi hyve jumalallinen, joka paheen haavoittaapi, kaataa toivottomuuden: silloin alas virtaan vasta astut elon totisen: heräät oikein nukkumasta kuplaks onnen havaiten.
Kun ei sua enää estä maine, mahti, hekuma, vaan sä tekos tähden kestät köyhyytt', ylenkatsetta: silloin luokses kaunokaisin valon kyyhky laskeutuu; aavistuksin ihanaisin itse taivas avautuu.
Pilvet, lehdot ihanaiset! Vertaa niill' ei nähneetkään ensimmäiset hetket maiset, ei yö Betleheminkään. Vanhan Eedenin et mailla mointa rauhaa tiedä sä; muistoja se oli vailla, muistoin riemukyyneltä.
Veden kalvo uuden yhä kuvas näyttää kirkkahan. Siten Taborilla pyhä loisti Poika Jumalan. Alussa ei onneansa ihminen niin tuntenut, kun ei sydän halujansa vielä ollut voittanut.
Äärettömyys sulle vielä uran uuden kerran suo, arvoiseksi sinut siellä hengen riemun saamaan luo, riemun saada ihmetellä sointuj' uuden maailman, tahtos puhtaan lähtehellä nähdä selvään Jumalan.