IHMISELÄMÄ JA LUONTO.
Pienoiset.
Kun, isä kulta, kiltisti mä aamukirkkoon kuljin vasta, ja loisti valkoharsoni, mä kävin oikein prinsessasta. — Sen harson pukki jouluks toi ja puskea niin uhkaeli, mä pelkäsin ja huusin: "Voi!" Vaan pukki oli Väinö veli.
Se harso ynnä nuttunen punainen oli sangen soma; ja mummo lausui: "Tyttönen, olethan armas lapsi oma, kuin ristin alla istuva ja itkeväinen Magdaleena" — ja Piplialla suurella Kiils mummon kyynel pudonneena.
Mua isä näppäs tumpillaan ja nimitti mun nokkelaksi, ja Harmi haukkui kummissaan, mun luuli tuntemattomaksi. Mun isä itse istumaan rekehen äidin viereen laski, ja, hei! sai hepo juoksemaan, kun Kallu sitä lyödä raski.
"Noh itseäs vain katsotkin;" niin sanoi äiti. "Istu, Nattu, suorempaan!" — Pääni kohotin… Hui! Päästä lensi harsohattu. Kuin lentää meidän kyyhkynen, niin ylös, alas sen vei tuuli, ja kerran viho viimeisen sen silloin näkevänsä luuli,
Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin, niin sievän pojan. — Sukkelasti se pyytämättä kiitikin kuin Väinön kiekko mäkeen asti. Se nauhaan kiinni sieppasi kuin pääskyn siipeen häijy kissa, kun pääsky kirkuu kiivaasti: "Äh, piti!" lentäin kierroksissa.
Me hämillämme kumpikin istuimme niinkuin kaksi kuvaa; jäi sanomatta kiitoskin, niin kovin olin ujoksuva. Olikin omituinen vain — kuin serkkuni — se nuorukainen; se sanoi, päänsä paljastain: "kyll' lensi se; sain kiinni vainen."
Kirkossa, kun mä harmiksein näin reijän sitte harsossani ja sitä näytin äidillein, — tuo poika seisoi läsnä ani. Sen pitkät, kummat kiharat ne viitan lailla riippui, isä, ja olivat niin ruskeat kuin kahvi, johon kermaa lisää.
Hän maidon, marjain värinen ja seisoi povin paljain aivan ja kainalossa hattunen ja takki niinkuin sini taivaan. Sellaista ketään koskaan en mä nähnyt — varro! — enkeleistä yks tosin on sen näköinen — mä unissa näin monta heistä —.